Huonoja vaiko järkeviä päätöksiä?

Jostain syystä nämä karvalapaset löytyy sängystä vaikka lupaa siihen ei ole.. :þ Riimin vieno "hupsis-voinko-olla-vielä-hetken" -ilme...

"Blogeissa vilahtelee näin tammikuun (ja koko vuoden) ekalla viikolla paljon postauksia "näin meni vuosi 2015 ja tätä tavoittelen vuodelta 2016..". Vuosikatsauksen toteutin viime vuonna ja mietinkö alanko siihen nyt, mutten taida. Vuosi tuntuu olleen.. no, en sano "mitäänsanomaton", mutta se tuntuu kovasti välivuodelta. Sellaiselta, jolloin elämä ei oikein "etene". Toki en näe mitään ongelmaa senkään suhteen, olen varmasti oppinut paljon itsestäni ja siitä, mitä elämältäni tahdon (ai kuinka syvällistä ;)  ). Mutta siellä ei ole ollut mitenkään suuria ja mullistavia juttuja. Se on ollut vuosi. Ihan hyvä vuosi. Ei tavallista huonompi muttei mitenkään huikean erikoinenkaan. Välivuosi. "


Otsikon kysymys on se, jota oon pyöritellyt päässä viimeiset pari päivää. Tästä vuodesta on kulunut vasta puolitoista kuukautta, ja on tapahtunut paljon. Paljon paljon enemmän mitä vuonna 2015 tapahtui. Yllä oleva lainaus on postauksesta, jota aloitin tammikuun alussa mutta joka jäi syystä X julkaisematta. Kutsuin vuotta 2015 välivuodeksi. Jo tässä vaiheessa vuotta mulla on fiilis, että tämä vuosi ei tule jäämään välivuodeksi.

Tammikuun kuukauden sana voisi olla: selkä. Nimittäin Islan selkä ja sen tuomiopäivä. Viime kesänä siirsin Islan ortopedia tietoisesti syksylle. Ajattelin, että meillä olisi reissua tulossa sinne suuntaan kummiskin syksyllä ja halusin hoitaa kaiken kerralla. Syksy ei sujunutkaan ihan odotetulla tavalla, ja meillä ei sitten ollutkaan muuta tarvetta lähteä etelään. Varattiin ortopediaika, peruttiin aika aikatauluongelmien takia. Varattiin, ja vielä joulukuun alkuun melkein kuukautta aiemmin sovittu aika jouduttiin perumaan koirien kennelyskän takia. Meillä oli tarkoituksena lähteä N:n lauman kanssa etelään hoidattamaan koirat osteopaatilla ja samalla reissulla hoitaa Islan ortopedi. No ei ihan onnistunutkaan.. Karenssi olisi loppunut jo ennen jouluaattoa mutta ko. ortopedi (jolle tahdoin) päätti lomailla pidemmän kaavan kautta. Tuomiopäivä osui siis tammikuulle.

Vahvistettuja töppösiä joka koipeen yksi ilta tammikuussa, alkoi mennä hermo koirien lenkityksiin kahdessa osassa, koska meillä oli vaan yksi setti töppösiä tallessa ja ulkona pakkasta -25 jo kolmatta viikkoa eikä sille loppua näkynyt..

Tässä vaiheessa Islalla oli siis takana reilu puolen vuoden hoitotauko hieronnoista/osteopaateista, ja epäilin koiran olevan tuhannen mutkalla ja jumissa. Ja tähän päälle pelkäsin ortopedin tuomiota kuollakseni. Uskoin (ainakin) toisen lonkan olevan huono. Ja pahasti nivelrikkoinen. Piirahan oli paikantanut jotain ongelmaa ristiselän alueelle (kalkkeuma tms.), joten uskoin myös sieltä löytyvän jotain. Paria viikkoa aiemmin pyörittelin päässä ties mitä skenaarioita siitä, kuinka Islasta löytyy jotain, mutta sille ei voi tehdä mitään, ja koira kipeytyy ja kipeytyy ja onko se koiran kannalta reilua, että pidetään hengissä valtavista kivuista huolimatta... 

Itse Helsingin reissu oli aika raskas. Ei niinkään henkisesti, olin jo ihan turtunut kaiken maailman kauhuskenaarioihin ja vain helpottunut siitä, että koko ortopedi saatiin tapahtumaan. 16 tunnissa oltiin matkustettu yöbussilla Helsinkiin, hoidettu itsemme ortopedin aamuajalle klo 7:30 Espooseen, humauteltu koira, tulkittu rtg-kuvia, herätetty koira ja raahattu se takaisin rautatieasemalle ja kohti Kuopiota. Helsinkiin vielä sattui osumaan tammikuun yksi kylmimmistä päivistä, mikä "huvitti" kyllä oikein kovasti.. Onneksi selvittiin suhteellisen minimaalisilla ulkona odottelemisilla, sillä Isla tuntui ortopedin humauttelun jälkeen olevan yhtä tärisevää ja koipia nostelevaa karvakimppua. Se jos joku on hyvä puoli siellä etelässä - busseja kulkee nenän edestä ihanan tiheästi, ja vaikka myöhästyt yhdestä (kuten me), niin hetikohta tulee toinen.

Mutta se tuomio. Isla sai puhtaat paperit. Mun pienestä likasta ei ortopedi löytänyt ei mitään vikaa. ♥ Nikamissa ei ollut rosoisuutta, nikamien välit oli ok:t, ristiselän/koko selän alue ortopedin tulkinnan mukaan erittäin hyvä. Lonkat A:t tai B:t, eli nekin pitäisi olla priimaa. Ei nivelrikkoa, ei edes mitään mikä viittaisi alkavaan nivelrikkoon. Oikea jalka/lonkka oli hannannut vastaan taaksepäin venytettäessä (alkututkimuksen aikana ennen humautusta) ja ortopedi mietti sitä, että siellä voi olla jokin pieni silloittuma, joka ei röntgenissä näy. Tämä ortopedi oli sitä mieltä, että magneettikuva voisi paljastaa jotain mitä röntgen ei, mutta ei kuitenkaan nähnyt sitä välttämättömäksi. Jos sieltä jotain löytyisi, muutokset olisi niin pieniä, ettei niille kummiskaan mitään tehtäisi. Magneetti olisi pääosin vain mun omaa mielenrauhaa varten.

Kotiuduttiin kipulääkereseptin ja ison hymyn kera. Kysyin ortopedilta lopuksi vielä sitä, että onko meillä mitään jatkohoitosuunnitelmia, mitä ja miten me nyt edetään, jos Isla edelleen on kipeä. Tämän ortopedin mielipide oli se, että tilanne on vähän niin kuin ihmisillä - ei kaikkia vaan saada kivuttomiksi vaikka mitä tekisi. Kipulääkettä silloin, kun alla on ollut rasittavaa ja erityisen kuormittavaa liikuntaa. Agilityäkin voisi harrastaa, ei se tätä koiraa riko. Lihasjumeja ja nikamien virheasentoja voidaan helpottaa hieronnalla ja osteopaattien käsittelyillä. Ja näinhän me juuri oltiin tehty ja tammikuulle Islalle oli kuin olikin varattuna aika osteopaatille. 8 kuukauden tauon jälkeen. Ja se osteopaatin lopputulema oli jälleen jotain sellaista mitä en voinut vaan ymmärtää. Ollaan totuttu sanoihin "järkyttävä" "voi koiraparka" "herranjumala". Nyt meidän lopputulos oli "hyvä" ja "letkeä selkä". ♥ Helmikuun alkuun oli vielä varattuna hieronta, josta saatiin ihan yhtä hyvää palautetta. 8 kk:n hoitotauko oli tehnyt tälle koiralle niin äärimmäisen hyvää vaikka pelkäsin sen olevan huonoin asia ikinä.

Islan tila on tällä hetkellä parhain mitä sitten reiluun 2 vuoteen. Kukapa sen voi täysin sanoa, onko Isla kivuton vai ei. Tammikuun alussa se ei ollut kivuton, sen tiesi.. Mutta edes näin jälkeenpäin(kään) sanottuna, NYT tällä hetkellä, onko se kivuton? En ihan täysin tiedä. Sillä on jäänyt kipumuistiin jälki siitä syksystä, jolloin se oli kipeimmillään. Ja vaikka se nyt sitten onkin suhteellisen hyvässä kunnossa, ei se välttis ole ihan täysin kivuton. Mutta me mennään tällä hetkellä päivä kerrallaan. Huhtikuulle on varattuna seuraava osteopaatti, sen jälkeen jälleen hierotaan ja sitten... Pidempi hoitotauko, jos selästä ei enää mitään ihmeempiä löydy. 2,5 vuotta. 2 ja puoli pitkää vuotta tähän meni, mutta nyt vihdoin ja viimein me aletaan olla tilanteessa, joka on hyvä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.. ♥

Pikkulikka ♥

Tammikuu meni muuten sitten omalla painollaan. Tammikuu oli hyvä kuukausi. Mua on hymyilyttänyt enempi kuin pitkään aikaan. Pääsykoeluvut eteni ihan kivasti, keskellä kuukautta oli oman seuran kotikisat, joissa talkoilin koko viikonlopun. Tammikuun lopulla N ja hänen miehensä reissasi ulkomailla, jolloin huolsin neljän koiran laumaa lähes viikon verran. Mielenkiintoisin viikko sitten pitkään pitkään aikaan. Ja aika raskas alkuun, kunnes onnistuin jo muutamassa päivässä saamaan aikaan yllättävän toimivan rutiinin. Ensimmäisenä yönä tiputtelin lainakoiria sängystä alas (mm. heräsin yöllä klo 5 siihen, kun 8 kk ikäinen herra B kirjaimellisesti seisoo mun naamalla..) ja opettelin pari ekaa päivää hallitsemaan neljän remmin yhdistelmää lenkillä. Viimeisinä päivinä alkoi onnistua jo päivän pitkä lenkki neljän koiran kera ihan äärimmäisen sujuvasti. Nämä neljä pelaa yhteen kyllä niin hienosti. ♥

B:n kans myös käytiin keskustelua asiasta "saako sänkyyn tulla vai ei" :þ Ei ihan ehditty päästä viikossa yksimielisyyteen asiasta..

Kokojärjestys, ja ihan vielä tahattomasti aseteltuna ♥ :D

Ja sitten tuli helmikuu..

Muistatteko, kun hehkutin joskus joulukuun puolella asiaa "gradu". Olin esittänyt kiinnostukseni KYS:n aiheita kohtaan, ja me palaveerattiinkin tammikuussa KYS:n väen kanssa. Kolmesta mahdollisesta aiheesta yksi ei tule toteutumaan, sen tilalle tuli toinen aihe. Minut ja toinen aiheista kiinnostunut opiskelija jätettiin miettimään aiheita viikoksi, laitoimme tarkentavia lisäkysymyksiä aiheista ja viime viikolla teimme valintamme. Potilashaastatteluja kirurgian osastolle, lääkearviointeja haastatelluille.. Oma aihe on mielenkiintoinen, siitä nyt ei pääse mihinkään. Pysty(i)n vihdoin ja viimein sanomaan, että mulla on graduaihe. Niin pelottavaa. Niin huisia. Niin... uskomatonta. Hurjaa. Mä tulen oikeasti joku kaunis päivä valmistumaan. Ajattelin aina, että se olisi kiinni juurikin siitä, etten hitsi vieköön vain löytäisi aihetta, jonka kelpuuttaisin. Mähän olin jo hylännyt muutaman mulle tarjotun graduaiheen siksi, ettei ne kiinnostaneet tarpeeksi.

Mutta jos jotain hyvää niin myös jotain "pahaakin".. Tämän viikon perjantain KYS:n palaveri sinetöi aikalailla kaiken tältä keväältä. Olin ilmaissut toiveeni sen suhteen, että voisin keskittyä graduun vasta kevään jälkeen. En ollut suoraan kertonut, mistä mun kevät koostui ja miksi se oli kiireinen (ei sitä nyt yliopistolla tai saatikka KYS:n apteekkarin edessä huudella, että mietin alanvaihtoa..). Olin vain todennut sen olevan. Jälleen kun kysyttiin mun aikataulua, nojasin siihen, että syksyllä. Kysyttiin oliko mulla keväälle kursseja, vastasin rehellisesti että ei.. Työryhmä, jonka innoituksesta ja heidän tarpeesta tämäkin graduaihe on kehitetty, on vasta saatettu alkuun ja tämä aihe on KYS:n puolelta hyvin tarpeellinen. Ja sitä kautta heillä on myös kiire saada asioita etenemään. Oma ohjaajani yliopiston puolelta oli äärimmäisen kovasti sitä mieltä, että tutkimussuunnitelma tulisi saada tehdyksi keväällä (tämä kun on normaali tilanne sosiaalifarmasian puolella, että tutkimussuunnitelma saatetaan alkuun keväällä ja gradua jatketaan sitten syksyllä kesän jälkeen). Tähän perään kun KYS:n ohjaaja jatkaa siitä, että potilashaastattelut voitaisiin saada käyntiin jo toukokuun lopulla/kesän alussa, ja lääkitysarvioinnit sitten tehdyksi ennen hänen kesälomaansa, laskin päässäni yhteen 1+1 ja huokasin syvään.

Tutkimussuunnitelmalle ja sen tekemiseen varataan yleensä karkeasti aikaa kolmisen kuukautta. Tiedän, ettei mulla mitenkään menisi koko suunnitelman väkertämiseen niin kauan aikaa, vaan tiiviillä tekemisellä se saattaisi olla tehtävissä kuukaudessa. Mutta jo se, että mulla menisi pääsykoeluvuista kuukausi siihen, että keskittyisin tutkimussuunnitelmaan. Se kun pitää olla valmiina toukokuun puolella, jos niitä haastatteluja tahdotaan alkaa tekemään kesän alussa. Samalla mun pitäisi tehdä tiivistelmä tästä omasta aiheesta meidän tarvitsemia lupia varten (mm. eettisen toimikunnan lupa), jotta saadaan potilashaastattelut käyntiin ja minulle oikeudet KYS:n tieto-/potilasjärjestelmiin niiltä osilta, mitä tarvitsemme. Se tietää työtä.. Enempi kuin olin keväälle toivonut. Mietin myös sitä vaihtoehtoa, että entäjos lukisin arkipäivät pääsykokeeseen ja viikonloput keskittyisin tutkimussuunnitelmaan? Riittäisikö se? Vai tekisinkö "turhaa" työtä sen osalta, että lukisin kyllä joo pääsykokeeseen, mutta entä jos se ei riittäisikään sisäänpääsyyn ja olisi pitänyt tehdä hiiiiiukan enempi? Ja jos se "pari päivää viikossa gradulle" ei riittäisikään? Mulle tulisi kiire? Työstä ei tulisi niin hyvää kiiressä mitä haluaisin sen olevan?

Hyväksynkö vain sen faktan, että mun aika ei riitä kumpaankin asiaan ja mun on pakko tehdä valinta? Ja tällä hetkellä tuntuu, että se valinta aikalailla jo tehtiin mun osalta perjantain palaverissa..

Viimeiset kaksi päivää KYS:n palaverin jälkeen olen vain ollut. Mä en osaa muodostaa selkeää ajatusta siitä, mitä mä tästä kaikesta ajattelen. Tiedän mikä on viisasta, mikä on järkevää. Mikä on todennäköisesti se oikein päätös. Ja mä tiedän jopa tahtovani. Ja samalla myös en tahdo. Ihan kamalan ristiriitainen fiilis! Mä oon eläny mun elämästä viimeiset kaksi vuotta keskittyen pääsykokeeseen. Ja nyt? Mun pitäis vaan yhtäkkiä luopua siitä kaikesta? Mulla olisi.. vapaampaa arkea? Vapaita iltoja? Jotain sellaista, jotka ei vaan kuulu pääsykoelukuarkeen.. MUN arkeen. Siihen, mitä mun elämä ON. Tai on ollut. Mä en osaa kuvitella päiviä ilman laskuja. Ilman fysiikkaa. Kemiaa.. Enkä jollain tasolla edes tahtoisi. Mua jopa oikeasti ahdistaa se, että mun pitäisi päästää irti. Varsinkin kun mun pääkoppa huutaa niin pahasti vastaan. Enkä mä edes ymmärrä miksi mä reagoin tähän niin vahvasti.

Ja toinen on sen asian ymmärtäminen, ettei tämä muutos sinänsä sulje mitään pois mun elämästä. Se, että jos nyt jätän pääsykoeluvut pois suunnitelmista tämän kevään osalta, ei tarkoita sitä, että olisin luovuttanut niiden suhteen. Että olisin epäonnistunut (tältä musta tuntuu nyt). Että olisin sulkenut mahdollisuuksia pois pysyvästi. Mä joudun (olosuhteiden pakosta?) muuttamaan mun suunnitelmia, tekemään (järkevän?) ratkaisun saadakseni yhden asian elämässäni päätökseen. Mä tiedän, että olen aina tahtonut valmistua proviisoriksi. Olisi sulaa hulluutta jättää melkein valmis tutkinto suorittamatta. Olisihan se ollut ihan ideaali tilanne, jos olisin saanut huippuhyvän, itseä kiinnostavan graduaiheen ja jotenkin taianomaisesti vielä tehnytkin sen kirjoittamisosuuden siten, ettei se olisi missään vaiheessa hankaloittanut alanvaihtosuunnitelmiani. No mutta kun ei se oikea elämä ikinä mene ihan noin ruusuisesti..

Niin ja puhumattakaan siitä, että tämä aihe, kaikki mitä tämän aiheen ympärillä tapahtuu (KYS, sairaalafarmasia, kliininen farmasia, potilastyö, osastofarmasia, lääkitysarvioinnit) on juuri sitä, mitä minä aina tahdoin proviisorina. Joten olenhan mä innoissani. Siitäkin huolimatta, että mua ahdistaa tällä hetkellä ja on ihan hukassa oleva olo. Siitä kaikesta huolimatta mua hymyilyttää. Mua hymyilyttää se, että 2 vuotta mä etsin ja odotin sopivaa graduaihetta. Mä yritin kovasti saada sitä eri yhteistyökumppanin puolelta, kunnes sitten tämä KYS:n aihe vaan tipahti mun eteen (no niinkuin melkein ;) ). Musta tuntuu, että ensimmäiseen kertaan opiskelujen aikana mä liikun oikeaan suuntaan. Ja se tunne (kaiken tämän hämmennyksen keskellä) on äärimmäisen hyvä. ♥ Mä pääsen hiukan näkemään sitä puolta sairaalafarmasiasta, mikä mua on kiinnostanut. Saan tuntumaa ehkä hiukan siitä, voisiko tämä olla se mun juttu. Jos se ei tunnu omalta, mä saan edelleen vielä vahvemman tuntuman siitä, että olen tehnyt viimeiset 2 vuotta töitä sellaisen asian eteen, joka todennäköisesti tekee mut onnellisemmaksi kuin proviisorina oleminen. Ja sekin on hyvä oppi se. Eli ei tästä voi olla seurauksena mitään huonoa, vain ja ainoastaan hyvää.

Olisihan mulla vielä paljon sanottavaa siitä, miten viimeisen kuukauden luvut ovat sujuneet. On ollut äärimmäisen avaavia ja hyviä hetkiä, ja sitten pari ei niin hyvää. Mutta kun tuntuu nyt ettei sillä ole enää väliä. Mun piti siivota kaikki pääsykoemateriaalit pois näkyviltä tänään mutten saanut sitä tehdyksi. Huomenna.


Viimeiseksi ja ainoaksi kysymysmerkiksi jää se, mitä tapahtuu tälle blogille?

Mä en sano, etten mä tule enää hakemaan. Tuleva vuosi vaikuttaa kovin. Mitä tän graduaiheen kanssa käy, avaako se uusia, sillä hetkellä juuri oikealta tuntuvia ovia... Haluanko sitä enää silloin. Missä elämäntilanteessa mä olen.. Mietin myös sitä vaihtoehtoa, että suljenko koko blogin. Vai jatkanko muualla. Mulla ei olisi mitään sanottavaa pääsykoelukemisista ainakaan seuraavaan vuoteen, tai ehkä ikinä..

Jos mä oon pihalla mun ajatusten kanssa pääsykoeprojektin lykkäyksen suhteen niin ihan yhtä pihalla mä oon sen suhteen, että mitä tälle blogille käy. Mutta ehkäpä sekin selviää.. Kuten kaikki muukin tuntuu selviävän.

Univelkoja ja pikareissuja

Fiiliksiä keskiviikkoaamulta junasta:

Väsytytys

Islan väsynyt olotila kuvaa kyllä koko kulunutta viikkoa ihan kokonaisuudessaan. Alkuviikkoon mahtui niin paljon säätämisiä ja asioiden setvimisiä (+ yksi tentti), että kun viimein päästiin reissuun, olin jo lähtökohtaisesti ihan rättipoikkikuollut. Sanoinkin J:lle, että taidan tarvita lomaa lomareissusta. En muista, milloin yhden Helsingin reissun suunnittelu ja toteutuminen on vaatinut näin paljoa, mutta sen siitä saa kun ex temporesti päättää, että etelään on päästävä ja vielä ennen joulua.

Edeltävä viikko hujahti ohi niin lujaa (tästä viikosta nyt puhumattakaan - miten ihmeessä voi jälleen olla lauantai-ilta!), ettei perässä meinaa pysyä. Keskellä viikkoa "uhrasin" yhden illan tyttöjen illalle. Miten se voi olla mahdollista, että jo nyt kaiken maailman sosialisoinnit ja tapaamiset alkaa tuntua kielletyltä ja hyvin nounou:lta. Tulee fiilis, ettei sellaisiin olisi aikaa ja tulisi ennemmin olla lukemassa kotona. Huoh. Mutta uhmasin pääkopassa huutelevaa ääntä ja tapasimme viimeistä kertaa tällä kokoonpanolla Kuopiossa. Jälleen yksi ystävistäni muutti pois Kuopiosta ja jo minimalistiseksi kutistunut kaveripiirini kutistui entisestään. Kahteen kertaan olen katsonut uusien ja tärkeiksi tulleiden kavereiden häviävän ympäri Suomea (ensin farmaseuttivaiheen valmistumisen aikaan ja seuraavaksi proviisorivuosikurssin valmistumisen aikaan) ja nyt jäljelle jääneetkin alkavat levitä pitkin poikin. Tosin, tämä ystävä muutti pääkaupunkiseudulle, joten tulevaisuudessa ehkä ollaan samalla puolen Suomea. Viikon takainen lauantai vierähti siivoillessa kämppää ja katsoessa, kun kaverin koko Kuopion elämä pakattiin pakuun. Muiden voivotellessa muuttamisen raskautta, olin melkein salaa kateellinen siitä, että kaveri pääsi muuttamaan sinne, minne itsekin niin kovasti tahtoisin. Kaikki aikanaan..

Winter wonderland to come ♥

Muuttoa edeltävänä yönä Kuopioon saatiin jälleen lunta (joka itse asiassa on pysynyt vielä tähänkin asti ja lisää vaan pukkaa taivaalta!). Käytin koiria pikaisesti ulkona ja en voinut olla huokailematta katsellessani isoja hiutaleita. On tätäkin odotettu. Mä niin tykkään talvesta! En liika kovista pakkasista, mun sormia ja varpaita palelee aina. Niitä kun palelee jo -10 asteen tietämillä. Mutta lumi - ahh. Lumisia metsä- ja rauhallisia yölenkkejä odotellessa. ♥ Ja pääasia, että saatiin lunta. Määrästä viis. Tekee jouluaatosta sata kertaa paremman. 

Rennonletkeetä tassutrimmiä ;)

Viime viikon alkuun mahtui muutama kotipäivä, jotka ei kuuluneet suunnitelmiin ei millään muotoa. Kuten tiistaiaamuna heräsin törkeän huonoon oloon ja aamupala tulikin railakkaasti yläkautta pois. Nukuin pahoinvointisession jälkeen reilut 3 tuntia, jonka jälkeen olo oli ihan normaali. Enpä siltikään kehdannut lähteä yliopistolle, koska mistäpä sitä tietää, miten maha olisi reagoinut lounaaseen. Kokeilin syksyllä miltä tuntui halailla pönttöä töissä, eikä tällä erää tehnyt mieli laajentaa kokeilua yliopiston vessaan. ;) Joten pysyin suosiolla kotona, joka automaattisesti (valitettavasti) tarkoitti heikkotehoisempaa päivää, varsinkin kun päivän sai kunnolla liikkeellä vasta kello 12. Kotipäivissä tosin on se hyvä puoli, että vaikka tauot venähtää, ne välillä saa vietettyä ihan järkevästikin, kuten koirien tassukarvoja trimmatessa. Riimin kanssa homma sujuu niin rennosti, ettei tosi. Hyvä ettei rukkanen nuku sillä välin, kun ojentelen koipia ties mihin asentoihin. Iippa sitten puolestaan on i-h-a-n eri päästä. Kuten aina. Nämä kaksi kun ovat aikaslailla kuin yö ja päivä.

Maanantaiaamu klo 4:45 - loppukertaukset

Tämän viikon maanantaina oli sitten viikon tentti nro I - IFA:n välikuulustelu osa II. Aihealueina mm. luut ja lihakset, eri lihastyypit, lihassupistus ja lihaksen energiatalous, immuunipuolustus, verisolut, sydän + sen toiminta. Enpä muista, milloin olisin lukenut tenttiin näinkin rikkonaisesti (ja melkeinpä huonosti). Ja sanalla "huonosti" tarkoitan pääasiassa sitä, että luin vähän. Todella vähän. Liian vähän? Nooo... Luin edeltävän viikon perjantaina hiukan, lauantai hujahti muuttopuuhissa ja olin pois kotoa yli 11 tuntia (tosin koko aika ei mennyt muuttaessa vaan osa illasta meni possuillessa pitsaa ja jutellessa muuttamaan tulleen kaverin kanssa). Illalla väsyneenä selasin luentomatskuja tunnin verran ja sunnuntai pääosin meni loppujen luentoprujujen läpikäyntiin sekä kertauksen aloittelemiseen. Mulla kun on kivasti tenttien kanssa tapana tehdä niin, että tenttiä edeltävänä iltana aloitan kertaukset ja hoidan toooodella aikaisin aamusta loput. Eli käyn koealueen vielä pikaisesti läpi kokonaisuudessaan. Saatava hyöty on yleensä ollut suuri, sillä loppukertauksilla jää yleensä muutama knoppikohta mieleen, joita sitten on saatettu kysyä tenteissä. Tämäkin kun on niin opiskelijakohtaista mikä sopii kenellekin. Osa kaipaa kunnon yöunia tai aivot jumittaa totaalisesti. Itselle 3-4h yöunilla repäisee yhden tentin keposesti (jos vaan alla on sentäs suht normit yöunet muulta viikolta eikä univelkaa tajuttomia määriä). Sain aamulle vielä yhden "ylimääräisen" tunnin luppoaikaa, kun ulkovaatteet päällä vilkaisen kalenteria ja tajuan tentin alkavan kello 9, ei kello 8. Nämäkin asiat olisi ehk hyvä oppia tarkistamaan edellisenä iltana.. 

Olin suunnitellut lukemiselle paaaaljon enemmän aikaa ja jaettavaksi sitä monelle päivälle mutta se jotenkin jäi.. Pääasiassa pääsykoelukemisen jalkoihin ja aikaa ehk meni myös noihin alkuviikon tehottomuuksiin. Ensimmäistä kertaa koko 6 vuoden aikana mulla oli fiilis, että kunhan vaan läpi pääsee. Osasin suuret linjat hyvin, mutta luentomatskuissa oli niiiiin törkeän paljon pientä nippelitietoa (pääsykoetta ajatellen varsinkin..), jota tuntui turhauttavalta opetella. Niin mielenkiintoista kuin onkin tietää, millaisia rakkuloita verihiutaleissa on ja mitä ne sisältävät (hauskasti se kyllä on jäänyt päähän :D ), pääsykoetta ajatellen se nyt vaan oli ihan turhaa tietoa. Joten opettelin isoja linjoja, ja toivoin hartaasti pääseväni sillä tentistä läpi.

Ja jälleen yllätin itseni tentissä (tai tentti yllätti mut). Se tuntui lukemisen määrään nähden helpolta, ja aloin jopa laskeskella pisteitä ja sitä, minkä numeron voisin saada. Positiivinen yllätys, pompata epätoivoisesta läpipääsytoiveesta jopa jonkin sortin numeron saamiseen. Ei valittamista. Oli myös oikein antavaa istuskella salin ulkopuolella kuuntelemassa ihmisten voivotteluja tenttikysymyksistä ja ajatella samalla mielessä "mäpäs tiesin tuon, ja tuonkin". :D Tällä erää kävi mäihä ja tenttikysymykset osui nappiin. Tai sitten osasinkin paremmin mitä uskoinkaan. Tosin olin ihan vähän pettynyt, ettei ollut mitään rakenteiden nimeämis-/tunnistustehtävää. Tuli kerrankin opeteltua esim. luut erittäin hyvin. Olin varma, että niistä olisi kysytty jotain. Pääsykoetta ajatellen tuli ehk tehtyä turhaa työtä mut oh well.. elämä on.

Ekat joulukortitkin putkahti postilaatikkoon  - ei puhettakaan siitä, että olisi aikaa askarrella jotain sellaista kuin joulukortit. Ehei.. Ehkä joskus tulevaisuudessa.

(Viime viikon) perjantai-iltana Islan venytyksiä tehdessä aloin miettimään viime hoitoa ja sitä, kuinka pitkä väli tulisi olemaan ennen kuin päästäisiin seuraavan kerran osteopaatille. Ajatuksissa oli tammikuu, hyvällä tuurilla kuun alku, huonolla tuurilla (jos aikataulut ei natsaisi) hoito olisi saattanut venähtää 2 kuukauden päähän suositellusta. Eihyväei. Pienoisen ahdistuksen sain aikaan tuostakin ja laitoin samontein J:lle viestiä, että mikä hänen tulevan viikon aikataulu on. Siitäpä alkoi sitten sellainen aikataulujen sovittelu -show, ettei mitään rajaa. J:llä kiireinen viikonloppu, joten sain hänet kunnolla kiinni vasta maanantaina. Sunnuntaihin mennessä osteopaatin vapaat ajat olivat hänen nettisivujen mukaan menneet, joten laitoin sinne mailia. Sieltä tuli bumerangina kysymys, että miten ollaan etelässä, ja vapaa aika olisi järjestynyt jo maanantaille. No mitäpä vastaat sunnuntai-iltana osteopaatille aikataulusta, josta ei ole mitään tietoa. No heitin sinne summassa päivähaarukan, jolloin saatettaisiin olla tulossa, ja odoteltiin J:n vastausta. Ma-iltana sain osteopaatille sopivat päivät varmistettua (ke-pe väli), ja jouduin vielä lähettämään erikseen perään mailin, jossa tarkensin sopivaa päivää J:n toiveesta (hiukka hävetti laitella tarkennusta perään, kun on juuri laittanut mailin, että kaikki päivät käy :P ). Aluksi saatiin aika keskiviikolle, kohta osteopaatin toiveesta aika siirtyy torstaille. J:n kanssa sovittu keskiviikon tuloaikataulu pitää sopia uudestaan, koska osteopaattiaika siirtyi... Siis voi uhhuh. Jatkuvaa soittelemista/viestittelyä kiireiselle J:lle, tai mailailua osteopaatille tai vaihtoehtoisesti odottelua, että saan varmistuksen johonkin asiaan. Ja mikään näistä asioista ei ollut oikeastaan minusta kiinni, sillä mulle kelpasi kaikki. Plaah! Olin ihan ylirasittunut koko säätämisestä, jatkuvasta juna-aikataulujen tms. kyttäämisestä ja näin ollen ihan puolikuollut junassa keskiviikkona. 

"Eikö me voitas jo mennä.."
Iippa ja kamat ready to go!

Jossain Lahden tienoolla paistoi jopa aurinko! 

Eväskerjuri

Vaikka reissun järjestäminen olikin ihan yllättävän rankkaa, enpä olisi tätä reissua halunnut jättää välistä missään nimessä. Kahteen päivään mahtui matkustetettuja kilometrejä reipas 900, yö asuntoautossa, illan istumista hyvässä ja mielenkiintoisessa seurassa, muiden agilitytreenejä seuratessa ja itse kokeillessa lainakoiraa. Lisänä torstaina pääsin kosketusetäisyydelle lampaiden kanssa (eka kerta elämässä) sekä katsomaan, kuinka kolme eri tyyppistä taitavaa koiraa paimentaa lampaita. Opin myös paimennuksessa käytettävän kepin käyttöä taluttessani neljää (itselle vierasta) koiraa lämmittelylenkillä. Ja tietysti tämän lisäksi reissuun kuului pieniä eksymisiä (kuinkas muuteskaan), erilaisia testattuja navigaatio- ja reittiopas-sovelluksia, ratikalla kulkeminen (eka kerta siinäkin? Ehkäpä.. en muista), kännykän akun kuoleminen kriittisellä hetkellä sekä itsenäisiä bussiseikkailuja ties mihin kolkkaan Espoota ja Vantaata (luonnollisesti olen ylpeä, että pääsin perille ;) ). Oikein mielenkiintoinen ja huikea reissu. Ja rankka. Islalle varsinkin. Iippa taisi hiukan stressata yksintehdystä junamatkasta ja suurkaupungin vilinästä. Viime kerralla sentäs Riimi ja naapurin Na oli mukana. Neiti oli melkein käyttäytynyt asiallisesti J:n hellässä huomassa, ja melkein teki mieli tehdä siitä rukkaset kuullessani miten heidän päivä oli sujunut (edelleen J, soorii..). Ei ole maalaistolloilla helppoa suurkaupungissa.. Mutta iso kiitos reissun toteutumisesta kuuluu majoittajalleni, joten kiitos J. ♥ Niin että tervetuloa meille (sotkemaan? ;) ).

Ja tietenkin se tärkein, minkä takia lähdettiin - Iipan osteopaatti. Venytyksiä oli tehty enemmän ja vähemmän ja jännitin eniten sitä, oliko niistä ollut hyötyä. Saatiin tällä kertaa hirmuisen hyviä uutisia - selkä oli paljon paremmassa kunnossa siitä, mihin se saatiin 2kk sitten. Ketola hoki moneen otteeseen, että onpa se edistynyt. Saatiin myös vihreää valoa agilitylle, mikä lämmittää mieltä erityisen paljon. Jos vaan Islan nuppi kestää, päästään tekemään muutakin kuin pelkkää suoraa linjaa. Ja sittenpä sitä nähdään, miten selkä kestää. 

Vaikka mulla pokkari reissussa mukana olikin, tuliko sitä käytettyä? No ei tietenkään.. Joten kuvasaldo on todella olematon..

Iippa heitteli palloa hiukka vihjaavasti kameran eteen mun kuvatessa Riimiä 

Riimi puolestaan vietti yön naapurissa Na:n seurana. Rukkanen oli ollut hienosti, syönyt kaikki talon puruluut sekä treenannut oikein pätevästi torstain viikkotreeneissä, jotka multa jäi väliin reissaamisen takia. Videoitakin näin hienosta ratatreenistä ja keinusta, mikä näytti huikean hyvältä pienen radan osana. Kovasti se siltä alkaa näyttää, että me saatettaisiin oikeasti olla kisakunnossa tammikuussa. Apuva!

Jotta nyt ei unohdeta pääsykoelukuja kaiken muiden kuulumisten ohella, palataas vielä siihen mitä lukemisille kuuluu. 

Tämä viikko on ollut hirmuisen raskas ja univelkaa on vaikka muille jakaa. Perjantaina olisi ollut tämän viikon tentti nro II mutta sattuneesta syystä (jokin pieni juttu kuin Helsingin reissu) aikaa ei jäänyt lukemiselle yhtään. Olisin mennyt tenttiin lottoamaan ja testaamaan sattuisiko pääkopassa olemaan jotain muistijälkeä luennoilla käsitellyistä asioista. Koska kyseessä oli kuiteskin oman alan kurssi, joka ei edes ollut vaikea, joten jätin lottoamisen väliin. Ensimmäiseen kertaan koko opiskelujeni aikana jätin tentin välistä ja menen uusintaan. Mun sisäinen pieni perfektionistini on osittain ihan kauhuissaan ja osittain ei jaksa välittää, pääsykoe kun nyt vaan on tärkeämpi.

Suunnitellusta lukuaikataulusta olen myöhässä. En älyttömän pahasti, ja reippaalla tekemisellä saan kyllä kirittyä kiinni sitä, mitä rästissä on. Tipuin jälkeen viime viikon puolella muuttojuttujen ja illanistujaisten takia. Tällä viikolla alkuviikko meni isoksi osaksi stressatessa aikatauluja ja koko reissun toteutumista. Ja olinhan mä myös ihan törkeän väsynyt su-ma yön vähäisen unisaldon takia. Taisin nukkua maanantaina jopa yli 2 tunnin päikkärit, jotta jaksoin illalla tehdä edes jotain pientä. Lukemisesta ei meinannut tulla yhtään mitään. Ja luonnollisesti mun aikataulussa ei ollut kahta päivää varattuna Helsingin reissulle, eli kaikki mitä sinne oli suunniteltuna, jäi rästiin. Toisaalta, olin varannut aikataulusta aikaa 3 päivän joululomalle (ja Ouluun menemiselle), jota ei tule pidettyä. Tuleva viikko menee Kuopiossa, ja (jouluaattoa lukuun ottamatta..ehkä) päivät ovat kyllä ihan normeja opiskelupäiviä. Kuron aikataulua kiinni. Joudun varmaan jossain välissä tekemään reissun pohjoiseen, jotta näen isovanhempiani, puhumattakaan tammikuun kisareissusta... Joten joululomille nyt vaan ei ole aikaa. Elämä on. Kevennettyjä päiviä kyllä, mutta eiköhän niillekin tekemistä riitä.

Onnistuin kerryttämään Mnemoon ihan hirmuisen rästikorttipinon viime viikonlopun ja alkuviikon reissailujen aikana. Kun eilen avasin ohjelman, kortteja oli rästissä mukavat 94. :D Silleen että ookoo, ei näin. Tarkoituksena olisi purkaa rästit maanantaihin mennessä, mikä onkin onnistunut oikein kivasti. Kyllähän nuo rästikortit olisi periaatteessa menneet yhdenkin päivän aikana, mutta laskeskelin vähän rauhallisemman tahdinkin riittävän. Eniten ehk päänvaivaa tuottaa uudet opeteltavat kortit, joita tuntuu tulevan nopeampaa tahtia mitä päivässä kerkeää opiskella (jos siis pitäydytään Mnemon suosittelemassa 15 uudessa kortissa per päivä). 

Loppujen lopuksi pääsykoelukemiset on junnannu enemmän ja vähemmän paikoillaan viimeiset 2 viikkoa. VK:n fysiikan osalta on tullut tehtyä tehtäviä. Tähän mennessä ne ovat olleet oikein tehtävissä, ei mitään suuren suuria ongelmia. Jopa suhteellisen liikkeen laskut onnistui yllättävän hyvin. Yhden kanssa sai pähkäillä ja vähän lunttia apua, kun en ollut varma järkeilinkö tehtävää oikein. Mutta monessa suhteessa edistystä - viime vuonna olin  ollut ongelmissa monen sellaisen tehtävän kanssa, jotka tänä vuonna sujuivat hyvin. Kyllähän tämä antaa lisämotivaatiota. Edistyminen lämmittää aina. :) Nyt kun saisi jotain lisäboostia tähän kotitekemiseen. Eilenkin kävin yliopiston kirjastossa istumassa muutaman tunnin, vaikka nukuin hyyyyvin pitkään aamulla (juna oli perillä Kuopiossa vasta 23:30). Kirjasto on suljettu tulevan viikon, joten se tarkoittaa ahkeraa kotitekemistä. Tai ainkin pitäisi tarkoittaa.

Eilen iltapalaviihteenä tuli katseltua yksi VK:n kemman luento lisää. Tähän mennessä asiat ovat olleet helppoja. Kotitehtävissä on ollut mukana pääsykoeväittämiä VK:n kemman matskun tehtävien lisäksi. Tähän mennessä suurimmat haasteet ovat olleet luetunymmärtämisessä. Tehtävät eivät todellakaan ole olleet vaikeita, kunhan vain muistaa lukea väittämät tarkasti - yhteen knoppikohtaan tuli jo kompastuttua tehtäviä tehdessä. Eli itselle tarkkuutta lukemiseen ja vähän vähemmän asennetta "no onpas helppoa". Ei siis näin. :)

Eilen postilaatikosta löytyi myös ilahduttava kirje. On ne äidit ihania. ♥ Lapsi ei olisi kyllä nälkään kuollut joulupyhien aikana, mutta enpä mä valita. Saatanpa nyt sitten ostaa jotain extra-kivaa syötävää jouluaatoksi, vaikka se ei suunnitelmissa alunperin ollutkaan. 

Blogi täytti vähän päälle kuukausi sitten vuoden. Sekin rajapyykki vähän niin kuin hujahti ohi itsestään. Ihan huikean nopeasti on aika mennyt. Ja paljonpa täältäkin löytyy elettyä elämää ja asiaa kuluneesta vuodesta taukoineen päivineen. Aloitin blogin suhteellisen anonyymisti, eikä tarkoitus ollut kertoa omasta elämästä mitään sellaista, mistä mut voisi tunnistaa. Koirista on tullut puhuttua pelkillä alkukirjaimilla tähän asti. Omia kuviakin löytyy blogista muutamia, sekä omasta elämästä on tullut kerrottua jo niin paljon, että tietynlainen anonyymius on hävinnyt huspois jo kauan sitten. On jo sen verta julkista mun hakuprosessi, etten jaksa enää välittää vaikka joku tuttu mut täältä bongaaki. Se kait se oli se suurin syy pitää tämä suhteellisen hyshys-tyylisenä. Kaverit saakoot edelleen pysyä anonyymeina. He kun eivät ole valinneet tulla julkistetuksi tekstien muodossa.


Aattoon ei ole enää montaa päivää, joten voip olla, ettei blogin pariin tule palattua ennen sitä. Tämänpä myötä toivotan kaikille mukavaa ja rauhallista Joulua. ♥ 

Kiirusta

Kuvanryöstö fb:stä eli kuva: HK
Find your inner peace wherever you go.
(keskiviikkoiltaa -  hallin entisten vuokralaisten jättämien pahojen henkien häätämis-suitsuttelut. ;) )

Mulla on fiilis, että tämän viikon ekasta päivästä, maanantaista, on ihan tuhottoman paljon aikaa. Enemmän kuin viikko. Ehkä kaks. Tai jopa kolme. Tuntuu, että menneellä viikolla on ollut taas niin paljon kaikenlaista, ettei oikein perässä meinaa pysyä. Huomaa sen öisinkin ollessa niin väsynyt, että nukkuu yön kertaakaan heräämättä ja silti tuntuu siltä, ettei ole nukkunut ollenkaan. Ihan kummallinen viikko.

IFA:ssa ollaan edetty jo niin pitkälle, että päästiin itsekin jo hypistelemään malleja. Aiheena hermosto. Mielenkiintoista! Aamun teki mielenkiintoiseksi myös se, että ko. harjoituksen luokasta mulla ei ollut mitään pienintäkään tietoa. Menin yliopistolle hyvissä ajoin vaan huomatakseni, että asiat näyttävät hoituvan lopulta tavalla tai toisella. Vartin harhailun jälkeen kohtasin siivoojan, ja ajattelin kysyä häneltä. Olisi ollut vielä muutama mahdollinen käytävä vielä tutkittavana, ja olin ihan täysin varautunut saamaan vastauksen "en tiedä" ja that's it. Tyypillinen suomalainen olisi näin toiminutkin mutta kohdalle sattui venäläissyntyinen siivooja, joka tietenkin vastasi, että en tiedä ja lähti etsimään kanssani kyseistä luokkaa. Hetken kuluttua tavoitettiin huoltomies, jonka perässä kipitin oikealle käytävälle (joka itse asiassa sattui olemaan lääkisläisten itseopiskelutiloihin vievä käytävä, jota en ollut vielä kehdannut mennä tutkimaan). Mutta hoplaa, käypä se näinkin! 

Jotenkin tuntuu, että hermosto-asiatkin avautui ihan eri tasolla, kun pääsi itse käpälöimään eri malleja. Termitkin sai yhdistettyä johonkin "konkreettiseen". Varsinkin kun mulle tuo aivopuoli on aina aikaisemmin ollut hyvin plaah aihealue. Tämä kyllä ylitti omat odotukseni ja sain kahden tunnin harkasta yllättävän paljon irti. Varsinkin kun itsellä oikeasti on takaraivossa ajatus, että nämä oikeasti pitää hallita. Ja ehkä oma suhtautuminenkin on hiukkasen muuttunut ajan myötä. 6 vuotta sitten kaikki oli vielä liika uutta ja ihmeellistä, sitä oli myös liika hukassa, että ekoista kuukausista ja luennoista olisi osannut ottaa irti kaiken mahdollisen. Pikku-Laura on kasvanut ja alkanut sisäistää asioita ihan erillä tavalla. ;) Hyvä minä.

lukutukimuistiinpanoja fysiikasta

Laskeskelin, että pääsykokeen eteen (luennot ja harkat mukaan lukien) tuli uhrattua noin 30 tuntia. Mukaan mahtui yksi superpitkä päivä, jolloin vietin yliopistolla 10 tuntia sekä kolme täysin vapaata päivää, jolloin en koskenut kirjoihin olleskaan (pe-su-väli). Suunnitelmissa ehkä oli jotain muuta mutta oh well..

Viime päivinä on mietityttänyt paljon eläinlääkärien työtilanteen tulevaisuus. Onhan tästä ollut puhetta vähän eri puolilla jo aiemminkin, mutta Nean kirjoitus (täällä) sai kyllä jälleen miettimään omaa tilannetta ja sitä, mihin sitä on päätänsä pistämässä. Eläinlääkäreitä ei tosiaan vielä näy työttömyystilastoissa, mutta pulaa heistä ei ole. Jos olisin lukiolainen tai vaikkapa valmistumassa ammattiin, jossa olisi suht huono palkkaus ja työvoimapula, niin hakeminen muualle ja alanvaihto olisi hyvinkin järkevää. Mutta allani on lähes valmis tutkinto alalle, joka tarjoaa lukemattomia työllistymismahdollisuuksia eri sektoreille (eikä palkkakaan ole huono). Joten kyllähän sitä välillä jokin pieni ääni päässä meinaa huutaa että "are you girl out of your mind?!" :P Onko järkeä vaihtaa alalle, jossa töiden saaminen on epävarmaa? Varsinkaan, kun en ehkä kuitenkaan ihan täysin 100%:sti voi sanoa, että tämä (nykyinen) ala ei ole mua varten. Voisihan se ehkä ollakin. Olen nyt nähnyt yhtä puolta tästä koko repertuaarista, jota koulutuksellani voisi tehdä ja se ei todellakaan ole mua varten. Mutta entäs ne muut puolet? Voisiko niissä olla jotain, mikä saattaisi kiinnostaa? Ehkä. Mahdollisesti. Mistäpä sitä osaisi sanoa, ennen kuin sen näkisi..

Eläinlääkis on haave. Pitkäaikainen. Mutta voisiko sitäkään varmuudella sanoa omaksi alaksi ennen kuin sen pääsisi itse aidosti kokemaan. Entäpä jos sekin tuntuisi väärältä. Todellisuus kun ei aina ole sitä, mitä haaveissa kuvittelee sen olevan.

Tiedän ihmisen, joka haki eläinlääkikseen 2 (muistelen, että kolmatta hakua ei ikin tullut) kertaa ja kolmannella kerralla päätti sitten hakea yleiselle, koska eläinlääkikseen on niin vaikea päästä. Hän pääsi sisään, ja aloittelee nyt toista vuotta normi lääkiksessä. Ihmettelin tätä silloin aikoinaan ja ihmettelin tätä vielä ääneen eilen kaverilleni, joka kävi kylässä. Onko se itsensä huijaamista, jos tahtoo ihan kauheasti eläinpuolelle mutta sen käydessä liian vaikeaksi vaihtaa tavalliseen lääkikseen? Miten sitä voi hylätä unelmansa ja vaihtaa sen johonkin toiseen, melkein yhtä hyvään? Ei se ehkä ole itsensä huijaamista. Kaikki haaveet kun vaan eivät aina toteudu. Mutta voisiko sitä olla tyytyväinen tuon kaltaiseen kompromissiin? Tätä pohdin siis täysin itseni kannalta siinä suhteessa, että voisinko itse tehdä saman. Sanoin äidilleni viime keväänä pääsykokeen jälkeen, että ei se eläinlääkis välttämättä ole se ainoa vaihtoehto. Ihmispuolella voisi olla niin paljon kaikkea kiinnostavaa, että voisin jopa ehkä harkita sitäkin. Sanoin tämän saman lausahduksen eilen kaverilleni. Kuinka mielenkiintoisia erikoistumisaloja voisi ihmispuolelta ehkä mahdollisesti löytää. Ja ennen kuin edes huomasin, taisin jatkaa hekumoimalla siitä, kuinka huikeaa olisi päästä "erikoistumaan" eläinten ortopediaan tai  vaikka sydänpuolelle. Että niin.

Vaikka ihmispuoleltakin kiinnostuksen kohteita löytyisi, huijaisinko itseäni vaihtamalla haaveet johonkin melkein yhtä hyvään? Ehkä. Ainakin tässä vaiheessa, omalla kohdalla se tuntuisi huijaukselta. Mutta kiinnostuksen kohteet ovat vaihtuvaisia kun ajatukset kypsyy ja saa hautua. Tosin, niiden pitäisi kypsyä ja hautua ihan heevetin paljon, että olisin valmis vaihtokaupan tekemään. Enkä ole varma, tapahtuuko niin isoa askelta ikinä.

Tuntuu, että jollakin tasolla olen pienoisessa solmussa. Vahva usko hakemiseen ja alanvaihtoon on tällä viikolla horjunut, joten se on suoranaisesti näkynyt motivaatiossa. Niin, mietin jopa pienen hetken sitä, kannattaako tätä rääkkiä käydä läpi mutta päätin, että tahdon sen edelleen tehdä.  Tajusin tänään, että en tainnut kuitenkaan saada itseäni ihan täysin vakuuttuneeksi, koska olen onnistunut välttelemään kirjoja hyvinkin tehokkaasti koko viikonlopun. Ja siinäkään ei ole mitään järkeä, että otan puolivillaisen asenteen, koska hakua kun vaan ei voi tehdä puolittaisesti mukana olemalla. Tälle pitää antaa kaikkensa, että se on järkevää (tai näin mä sen koen). Ei ole mitään järkeä heittää vuotta hukkaan vaan todetakseen keväällä, että olisihan sen voinut tehdä paremminkin. Keväällä kun ei saisi katua mitään vaan tulisi olla fiilis, että kaikkeni annoin ja se riitti tai ei..

Tajusin myös sen, etten tosiaan tiedä mitään eläinlääkärin erikoistumismahdollisuuksista. Suomen mahdollisuuksista löysin tietoa helpostikin, mutta se kun nyt on mulle selvää, että niitä erikoistumisopintoja lähdettäisiin hakemaan ulkomailta. Asia, joka huokailluttaa jo nyt hyvin hyvin paljon (eli voi kuinka siistiä sekin tulisi olemaan!).

Mitä tulee lukemisten etenemiseen, niin ne etenevät mutta ehkä pikkuisen hitaasti. Fysiikan kanssa kun tuli lusmuiltua melkein koko syyskuu, niin se sitten kostautuu nyt. Tein oikean päätöksen hylätessäni kunnollisten muistiinpanojen tekemisen. Lukutukimuistiinpanot tulee tehtyä käden käänteessä. Eli syyskuussa tosiaan aikaa meni myös "turhaan" mikä ehk hiukka harmittaa. Mutta eipä auta, kaikesta oppii. Tulevalla viikolla pitäisi saada FY2 vihdoin ja viimein pakettiin ja siirtyä etiäpäin. En halua edes ajatella mitä olin laittanut lukusuunnitelmaan, jonka julkaisin aikaisemmin. Sen mukaan mun pitäis olla ties missä jo menossa mikä saa aikaan pientä ahdistusta sen suhteen, että hienostipa valutaan jälkeen. Nyt pitää oikiasti kiriä, jos tahdon saada tähän edes jotain tolkkua. Pirun fysiikka. 

Mein agilitykoutsien järjestämää 1-vuotispäivän juhlintaa keskiviikolta. Samalla fiilisteltiin heidän paluutta omalle kotihallille, jossa mekin aloiteltiin treenaamiset 2 vuotta sitten. Kylläpä meidän kelpas näiden tarjoilujen edessä! :) Huikean kiva ilta syömisten, hyvän seuran ja tietenkin agilityn merkeissä!

Perjantaina tehtiin I:n kanssa pieni pikareissu Joensuuhun mr. Ketolaa tapaamaan. Osteopaattihoito osa... 5 alle vuoden sisällä. Hieronnoista puhumattakaan. Kyllähän tämä ihan työstä käy. ;)

Noljakka - here we go!

Reipas matkalainen :)

Pikavuoron bussi jätti meidät sopivasti puolentoista kilometrin päähän hoitopaikasta, jonne saatiin suunnistaa ihan rauhassa. Ei tarvinnut alkaa pelaamaan paikallisten bussien kanssa mikä helpotti elämää hiukkasen. Aikaa jäi sen verta ruhtinaallisesti, että kerettiin jopa evästellä ulkona auringonpaisteessa. Onneksi ilma oli noinkin huikea, kurjapa olisi ollut kyhjöttää vesisateessa. Hoitopaikan odotustila oli olematon, ja edeltävän hoidettavan lapsi oli vallannut tilan ainoan tuolin. Joten nautimme auringosta ulkona.

I on kyllä niin vinksallaan, kun vaan pieni koira voi olla. Osteopaatti ei päässyt edes käsittelemään takapäätä kunnolla vaan keskittyi rintarankaan ja etustaan. I kirrasi niin pahasti vastaan takajalkoihin koskemista, että tuleva hoitokerta tulee olemaan mielenkiintoinen. Ketola totesikin suoraan, että seuraavalla kerralla keskitytään suorilta takapäähän. Tämä toivottavasti on jo kahden viikon päästä, kun herra tulee Kuopioon. Ketola vähän väläytteli mahdollisuutta, että ottaisi meidät jälleen listalle mukaan omalla oikeudellaan. Lähdin siis kotio toiveikkaana siitä, että I pääsisi käsittelyyn Kuopiossa sekä hämmentyneenä opiskelija-alennuksen (shhh.. ei kerrota tätä muille ;) ) ja yllättävän halauksen jälkeen. :D Äitini nauroi katketakseen, että on se kumma kun neiti lähtee Joensuuhun asti halailemaan miehiä, eikö sitä lähempää löydä. No näköjään ei. ;)

Puikkonokka ja sen hyödyt :D

Kiva viikko kaiken kaikkiaan, vaikkakin lukemiset jäivät vähän kaiken muun jalkoihin. Syystä jos toisesta.. Autokoulun teoriat tuli istuttua maanantaina. Paria kaveria nähtyä loppuviikosta. Agilityhallilla on tullut juostua melkein kyllästymiseen asti viitenä päivänä viikosta (paitsi että tähän ei vaan voi kyllästyä! ;) ). Kotihalliin asennettiin nyt viikonloppuna uusi pohjamatto, ja pitihän sekin käydä testaamassa tänään iltapäivästä koko kentän agilityradan muodossa. Oli huikean hauskaa tehdä ison kentän rataa, viikkotreenit kun tehdään puolikkaalla kentällä. R tuntuu saaneen jostain extravauhtia viime keväiseen menoon verrattuna ja taidan joutua lähtemään harjoittelemaan juoksemista, että pysyn perässä. Mutta hyvä niin, onhan tätä vauhdin hurmaa ja todellista syttymistä lajiin odoteltu 3 vuotta.. Kaikki aikanaan.

Ensiviikko näyttää suhteellisen tyhjältä, joten elättelen toiveita hiukkasen tehokkaammasta lukuviikosta. Kunhan nyt vaan sen motivaation saisi täysin kohdilleen.. 

Ilo se on pienikin ilo

Teksti kirjoitettu pääosin maanantai-iltana, uniaika vaan tuli vastaan, joten julkaiseminen jäi tiistaiaamulle. :) Ja miksi, oi miksi, otsikkojen keksiminen joskus ottaa vaan niin koville?! Että huoh. Aivotjumissa.com

Koska eilinen ilta meni märytessä sohvalla (miksi, oi MIKSI, kirjoissa aina kuolee ne kaikista ihanammat henkilöt?! Oisin ollut valmis uhraamaan kenet tahansa päähenkilöistä mutta eiiiii... pitikin mennä tappamaan se kaikista ihanin sivuhahmo (ja sehän se teki tästä kirjasarjasta vielä paremman. Oih ja voih ♥ )), tänään on sitten hyvä päivä päivitellä kuulumisia. :) Koiratkin kun näyttävät hyvinkin pitkälti tältä:

Kuvat itse asiassa sunnuntai-illalta, mutta samaltapa nuo näytti, kun kävin kipaisemassa teetä keittiöstä. Tällä hetkellä ulkona tuulee, on pimeää ja KYLMÄ. Kesä meni, syksy tuli. Taas. (ja psst, kattokaa nyt tuota onnellista hymyä valonpalvojan nassulla - there's no better place than being in the sun ♥ )

Huijari..Se nuku kummiskaan. Esittää vaan väsynyttä!

Koko viime viikonlopun (tai siis toissa, nyt kun ollaan taas jo maanantaissa - mihin nää päivät vaan häviää?!) Oulun reissu oli sellaista tunteiden vuoristorataa että uhhuh. Tuli oltua iloinen, surullinen, tavattoman ahdistunut ja silti niin huojentunut. Helpotus. Ikävä. Suurimmat tunteet sunnuntai-iltana kun kotio pääsin. Oli niin tyhjä, ja samalla kuitenkin niin tunnerikas, etten saanut mitään kuulumisia avattua blogitekstiksi asti.

Reissu oli suunniteltu kahdesta syystä. Kiersin loppukesästä Kuopion silmälasikehysvalikoimat läpi, ja tarkoituksena oli tehdä sama Oulun päässä (ja lopulta ostaa ne lasit). Toisena syynä oli päästä auton rattiin. Viime kosketuksesta autoon (niin, siis jos nyt ei lasketa kyydissä olemista ;) ) oli vuosi. Liika pitkä aika. Ja koska uskon, että everything happens for a reason (even the shittiest things ;) ), reissulle tuli vielä se kolmas syvempikin tarkoitus. Tutuksi tuli sairaalaympäristö sairaalabakteereineen (hiukkasen jopa mietin, että tahdonko astua koko huoneeseen mutta olisin katunut koko ikäni jos en olisi), hauraus viimeisinä elinhetkinä. Ja se suuren suuri toivo, että ihminen, joka on koko mun eliniän hokenut tahtovansa päästä pois mahdollisimman pian eikä jäädä sairaalan sänkyyn, saisi kaipaamansa rauhan. 

Torstai-iltapäivää bussissa - valloitin koko perärivin itselleni. Ei valittamista ^.^

Oli hirmusen hauska huomata bussissa, että ei jumaliste, piilolinssit jäi kotio! Siis se yksi ainoa asia, tärkein, jäi sitten keittiön pöydälle. Kylläpä nauratti, ihan kauhiasti (juuei :D Ei sillä hetkellä mutta 10 minuuttia myöhemmin kovastikin). Eikä mulla tietenkään ollut mukana korttia, jossa lukisi piilareiden vahvuudet. Sekin kun oli kotona. Jälleen lähetin ison kiitoksen N:lle, joka murtautui hänelle jättämälläni vara-avaimella sisään ja sain valokuvana piilareiden vahvuudet. Siis huoh. Mitäpä tästä opimme. Tee lista. AINA. Lista niistä asioista, jotka pitää olla mukana. Yleensä teen, nyt en. Kannattiko?! No ei!

Sitä sanotaan, että koiraihmiset ovat uhrautuvaisia ja tekevät lemmikkiensä eteen (lähes) mitä tahansa. No tulipa kyllä taas todettua, että on siinä jotain itua I:n järjestäessä mitä mielenkiintoisimman bussimatkan. Noin 20 minuuttia ennen bussin perillä oloa ajattelin syödä eväsleivät. Eipä tarvitsisi syödä iltapalaa enää perillä ja kun ne nyt kerta mukana oli. Olin saanut eväsleipäpussin kaivettua repusta, pussin auki, leivän sopivasti pussin suun väliin ja ensimmäisen haukun otettua, kun I alkaa tehdä oksennus-kakomis-ääntä. Great. Ei sitten voinut sitä 15 minuuttia pidättää?! No ei tietenkään. Eihän se nyt kävisi päinsä.. Käyn pikaisesti mielessä läpi talouspaperin mahdollisuutta ja tajuan niiden olevan repussa jossain sellaisessa taskussa, josta mulla ei ollut pienintäkään ideaa. Mukana, mutta hyvin pakattuna. Joten tada! 10 sekuntia myöhemmin mulla oli eväsleipää I:n oksennuksen kera. Siis ei morjens. :D 10 vuotta koiria omistanut ja enpä muista milloin olisin oksettanut koiraa muovipussiin. Saatikka eväsleipien päälle! Nauroin bussin takaosassa ihan hysteerisenä koko loppumatkan. Oli siinäkin matkustamisenhohtoa kerrakseen. Kannattaa hankkia koiria, niiden kanssa ei oikeasti tule tylsää. Ei ikinä :D

Hyi kuinka paljon piilareiden ostaminen kaupasta maksoi! Netistä tilaamalla olisi saanut paljon halvemmalla. Kylläpä otti aivoon.

Silmälasien etsiminen kävi yllättävän kivuttomasti. Viime kerralla, 3 vuotta sitten, etsiminen oli paljon paljon vaikeampaa. Makutuomarini (eli rakas äitini) ei kyllä pettänyt silloinkaan, ja löysi mulla maailman parhaimmat, värilliset lasit. Ja vaikka kuinka tykkäänkin niistä, kolmessa vuodessa kaipaa pienen pientä muutosta. Yksityisistä pienistä liikkeistä löytyi todella ihania muovikehyksiä. Erityisesti Alain Miklin kehys oli jotain uskomattoman ihanaa. Ja hintakin oli uskomaton. Itse kehys maksoi yli 700 euroa. Jooei. Tämä opiskelija kiitti kauniisti ja kipitti toiseen liikkeeseen. Oli kehys kuin ihana tahansa, en kykene ihan tuommoisiin rahallisiin uhrauksiin lasien takia tässä elämäntilanteessa. Ajatuksena kun vielä oli, että joku kaunis päivä vaihtaisin linssit myös nykyisiin laseihini. 

Katsotaan nyt sitten, kuinka pitää paikkaansa toteamus "halvalla ei saa hyvää". ;) Tämä tyttö kun tosiaan meni ja tilasi ensimmäiset lasinsa Specsaversilta. Paljon on tullut kuultua tästäkin puljusta. Enemmän netistä löytyy pahaa kuin hyvää. Mutta useimminhan ne ikävät kommentit tulee esille, harva tulee antamaan kiitosta onnistuneesta toiminnasta. Ja kerta kaveripiiristä löytyi yksi tyytyväinen Specsin asiakas, uskaltauduin kokeilemaan. Ja kerta hinta oli reippaasti puolet siittä, mitä olisin joutunut yksityisessä liikkeessä maksamaan, olen tässä vaiheessa tyytyväinen. Varsinkin kun lasit istuvat jo nenälläni (alle viikon toimitus - täh häh?! Me likes!), näillä tuntuu näkevän paremmin kuin hyvin eikä ulkonäöllisesti näissä ole mitään esteettisiä kauneusvirheitä. Erilaiset nämä todellakin ovat. Muoviset istuu nenällä ihan eri kohdassa, tuntuvat erilaisilta ja näyttävätkin ihan vierailta. Hyvällä tavalla vieraalta, mutta anyway.

Possut kerjuulla 

Neitoset viettivät vain yhden illan äitini luona mun siellä ollessani. Äitini kärtti tapansa mukaan lupaa antaa nälkämaan lapsille edes jotain. Annoin luvan leipäpalan jakamiseen tyttöjen kesken mutta selkäni heti käännettyäni oli karvarukkasten suuhun hävinnyt kananmuna, lisää leipää ja jonkin sortin palaset naudanpaistia. Tiedustellessani yhtäkkistä ruokintaintoa sain saman vastauksen kuin aina: "ne näytti niin nälkäisiltä!" :D Milloinkas ei koira näyttäisi? R söisi vaikka pieniä kiviä, jos ne vaan maistuisi jollekin. Ja I nyt joutuu syömään kaiken mahdollisen sosiaalisen paineen takia (+ onhan tuokin ahne kuin mikä). Eihän se nyt vaan kävisi päinsä, että hänelle annettu ruoka saattaisi mennä siskon suuhun! No ei niin, joten sitä sitten imuroidaan kitusiin kaikki mahdollinen syötäväksi kelpaava mihin kuono ekana koskee. 

Yksi odotettu asia oli myös se, että pääsin itse ostamaan teetä. Kofeiinikomppania oli muuttanut Torin rannan vanhaan aittaan ja saanut vihdoin sille täydellisesti sopivat tilat. Kamera olisi pitänyt olla ehdottomasti mukana sillä paikasta oli todella tullut ihanan tunnelmallinen. Porukkaa riitti jonoksi asti, mistä olen hurrrjan onnellinen. Eiköhän kauppa pysy pystyssä tulevaisuudessakin ja pääsen hamstraamaan sieltä täydennystä edellisten loputtua. Kotiutin 7 pussia mitä ihanampia makuja. Suklaatee (suklaapalasia!) on taivaallista sekoitettuna mihinkä tahansa muuhun. Varsinkin mansikka-raparperi maistui aikas kivalta sen kanssa. Vielä sinne jäi paljon maistettavaa mutta epäilin selviäväni tällä erää näillä hankinnoilla. Seuraavaan kertaan sitten!

Tämä possu osui eteen Kuopion päässä matkalla asemalta keskustaan. I näki possun jo kaukaa ja oli sitä mieltä, että tämä hurrrrja hirviö kyllä syö meidät. I huusi sille kuin syötävä eikä millään meinannut tulla kosketusetäisyydelle. Ihan sama vaikka R kävi kurkkaamassa possun ja toteavan sen vaarattomaksi niin I ei meinannu vaan tajuta, että se ei ehkä hyökkää millään mahdollisella sekunnilla mein kimppuun. Ja hauskaksi tilanteen teki se, että näitä possuja oli 4. Niistä kolme oli ihan fine mutta tämä yksi ei (tappajapossu ihan selvästi.. ;) ). Ei voi aina ymmärtää pienen teinikoiran aivoituksia. Mutta mulla oli hauskaa, ja samoin näytti olevan muillakin, jotka katseli ohimennessään huutavaa koiralasta ja huvittunutta, ääneen nauravaa omistajaa. :D Ja jälleen totean - koirien kanssa ei tule ikin tylsää. Varsinkaan tämmöisten teinikoirien, jotka eivät varmaan itsekään pysy kärryillä omissa aivoituksissaan. Voi hölmö I. ♥

Ja jos vielä jotain "kivaa" tapahtui viikonloppuna niin se, että puhelimen muistikortti sanoi itsensä irti. Se toimi vielä osittaisesti sunnuntai-iltana mutta maanantaina se kuoli. Totaalisesti. Saamari. Sinne meni uusimmat kuvat, joita mm. Oulussa olin ottanut ja samoin sunnuntai-iltana, kun vietimme pizzailtaa N:n luona naapurissa. Huooooh! Ja jos nuo kuvat nyt ei niinkään harmittanut, niin lähinnä se, että samalla hävisi whatsapp-keskustelut. Puff. Hävis. Katos. Menipois. Mä kun elättelin toiveita, että olisin saanut ne pari tärkeää keskustelua talteen. Muistot jostain entisestä elämästä. Mutta ei. Sinne meni. Harmitus oli kyllä aikas suuri, kun torstaina laiteltiin puhelinta "teknisen tuen" kanssa uuteen uskoon ja tajusin, ettei sieltä saatu mitään pelastettua. Itkukaan ei ollut kaukana. Plaah.

Viikko sitten alkoi myös ensimmäinen yliopiston kurssi. Tuntuu, että tänä syksynä kaikki on mennyt vaikeimman kautta, tai ainakin hiukan pienien vastoinkäymisten kautta (ja silti sujuneet, eli mitään ei ole jäänyt toteutumatta, hurrraa :) ). Ja ei tämäkään ollut poikkeus. Ilmoittauduin IFA:n, Ihmisen fysiologia ja anatomiaan, normaalin yliopistoilmoittautumisen kautta eli omalla proviisorin oikeudellani. Toinen vaihtoehto olisi ollut mennä avoimen kautta, mutta a) se maksoi ja b).. no, se maksoi. Joten otin riskin. Tietoisen. Kuten kurssin alkamispäivää edeltävänä päivänä kaverilleni tuskastelin: mikäs tarve niiden olisi mua sinne kurssille hyväksyttää. 6. vuoden proviisoriopiskelija tahtoo käydä kurssin, joka on suunnattu ensimmäisen vuoden opiskelijoille. Luotin vain sokeasti siihen, että alan opiskelijana pääsen sisään, oli vuosikurssi mikä tahansa. Pientä jännitysmomenttia tähän vielä lisäsi se, että H potkaistiin kurssilta ulos muutamaa päivää aikaisemmin riittämättömien opintopisteiden/opintojen hitaan etenemisen takia (ei voi ymmärtää fysiikkaa.. meillä jotkut kävi koko farmaseutin koulutuksen kahteen vuoteen kolmen sijasta, eikä kukaan heittänyt kursseilta pois jos niille vain mahtui innokas opiskelija). 2 päivää meni jännittäessä ja edeltävänä päivänä kello kuuden jälkeen oli ilmoittautuminen vahvistettu. Ei sitten mennyt yhtään viime tippaan heilläkään tämä touhu. Mutta voi luoja sitä helpotuksen määrää (ja samalla myös harmituksen - seura edes jollekin kurssille olisi ollut tervetullutta). Mutta elämä on. Itseä vartenhan tätä ollaan tekemässä. Eli tervetuloa 11 op.

Kurssi on alkanut aikasmoisella suhaamisella hermostosta. 4 tunnissa ollaan käyty aivojen rakenne ja hermosto noin muutes. Ihana olla luennolla, jossa joka asiaa ei lueta suoraan luentomateriaalista vaan asiaa tulee myös luentodiojen vierestä. Tähän mennessä on luennoilla pysynyt paremmin kuin hyvin hereillä joutuessa kirjoittamaan lisämuistiinpanoja, jos mielii saada ylimääräisetkin asiat muistiin. Tykkään. Varsinkin kun matsku on kuitenkin koostettu siten, että vaikka luennolle ei pääsisikään niin ne on ymmärrettävät. Ja itsellehän noita poissaoloja tulee väkisinkin, kun lokakuussa toiset, oman alan (pakolliset) luennot menevät päällekkäin.

Ja mitä tulee omiin pääsykoelukemisiin, ne etenevät. Omalla tahdillaan. Päätin, etten tässä vaiheessa tekään uutta lukusuunnitelmaa. Ainakaan kovin tarkkaa. Tuntuu, etten ikinä saa pidettyä siitä kiinni, koska en vain kykene arvioimaan paljonko mulla menee aikaa mihinkin. Jotkut asiat vaan viekin enemmän tunteja mitä olen suunnitellut, ja sitten koko suunnitelmaa vaan luistaa joka suuntaan. Eli mitä hyötyä siitä sitten on? Ei yhtään mitään. Enemmän vain haittaa. Stressiä. Joten tällä hetkellä mennään fiilispohjalla. Lokakuun puolella pitänee tehdä jonkin sortin tilannekatsausta ja miettiä mikä aina laahaa jäljessä (ehm.. fysiikka.. :D ), jos niin meinaa käydä.

Lukutuntimäärät (nyt viimeisen kahden viikon aikana, ja toinen viikko meni osittain Oulussa) ovat huitoneet päälle 20 tunnissa. Viime viikon loppuna lopetin perjantaina aikaisin, sillä lähdin yliopistolta neljän pintaan jo kotiin. Olen vaihtelevasti aloittanut ennen yhdeksää ja viimeistään kympiltä yliopiston hiljaisessa tilassa. Parina päivänä olen aamupäivän käyttänyt joko opintojen suunnitteluun kotona tai kuten eilen, kaupungilla asioita hoitaen, jonka jälkeen olen mennyt yliopistolle syömään ja siitä sitten aloittamaan lukemisia. Joka päivä olen yliopistolla ollut, vaihtelevasti sitten 4-9 tuntia. Kotiutumisaika on yleensä jälkeen viiden, lähempänä kuutta. Kirjasto kun menee kuudelta kiinni, niin joku sentäs panee stopin tällekin tekemiselle. Tänään oli sellainen fiilis, että olisin voinut vielä jatkaa pidempäänkin.

Keskeneräisiä biologian muistiinpanoja eiliseltä. Jos jotain positiivista, niin käsiala ei jaksa kiinnostaa enää minkään vertaa kuin kaunista se on (ja sen huomaa :D ) ja sentäs yritystä tässä on jo jonkin verran. Kyllä tämä tästä, vaatii vähän vielä hiomista. ;) 

Jos jokin meinaa laahata tosiaan tällä hetkellä jäljessä, niin se edelleen (huoh) on fysiikka. Tuntuu, että mieluummin tarttuu biologian kirjaan tai tekee kemman tehtäviä kuin fysiikkaa. Mikä ihme siinä on, kun ei vaan saa aikaiseksi. Tällä viikolla sitten (hmm.. enkös mä sanonut näin jo pari viikkoa sitten.. ;) ). Nyt jo hiukka ärsyttää, että karttaa koko kirjaa. Raahasin fysiikan kirjat yliopistollekin. Siellä ne odottaa kaapissa. Ehk huomenna?! Kyllä. Huomenna. Edes yhden tehtävän. Tai vähän enemmän. Pääsee alkuun. Pakkohan se on. Ei tästä taas tule muutes yhtää mitään... :)

*****

Tänä aamuna (eli tiistaina) herätessä maailma näytti hiukkasen valkoisemmalta kuin eilen illalla nukkumaan mennessä. Ulkona vihmoo edelleen isoja räntähiutaleita. I oli seota sukkiinsa valkoisen maan takia. Pitäis itsekin ottaa oppia siitä ilosta, jota koirat saa kiskottua mitä pienimmistäkin asioista.

Aamupala syötynä ja nyt olisi tarkoitus lähtä laittamaan itsensä kuntoon ja suuntamaan yliopistolle pakertamaan päivän tunnit kasaan. Huomenna ja ylihuomenna on luvassa jännitysmomentteja kerrakseen, kun joku istuu pitkästä aikaa autokoulun auton rattiin ja suorittaa viimeiset tarvittavat ajotuntinsa pidempiaikaisen kortin saamiseksi. Vielä ei jännitä, mutta huomenna aamusta kyllä. Hui apua! :)