A blink and it's all gone..

Elämä on hassua. Miten se voikaan kääntyä ympäriinsä niin lyhyessä ajassa. Olen itkenyt viimeiset kaksi päivää enemmän kuin olen itkenyt monen viime kuukauden aikana. Se on melkeinpä ironista, kuinka viime postausta kirjoittaessa keskiviikkoyönä ajattelin, että tunnen olevani vihdoin taas pikkuhiljaa päässyt jaloilleni. Tunsin olevani edes jollakin sortilla kokonainen. Olisinko voinut kuvitella, että 12 tuntia myöhemmin mä olen taas niin kauhean rikki revitty. Ja minkä vuoksi? Avasin oven yllätysvieraalle, ihmiselle, josta en enää uskonut kuulevani mitään. En marraskuun jälkeen.

Mä olen itkenyt elämän epäreiluutta. Sitä, että miksi ne oikeat päätökset voikaan joskus tuntua niin äärettömän pahalta. Olen myös ehkä itkenyt sitä, että on raskasta kasata itsensä jälleen. Taas. Kolmannen kerran saman ihmisen jäljiltä. Olen kironnut sitä, kuinka he*vetin itsekäs tämä ihminen oli tullessaan mun oven taakse tuosta noin vaan. Ymmärrän miksi, ja silti olen katkera siitä, että joudun kasaamaan itseni uusiksi. Soiko hän yhtään ajatusta sille, miten se voisi vaikuttaa muhun. Tiedän, että pääsen täältä ylös, se nyt on nähty ja tiedän olevani vahva. Mutta se, että tämä tulee vaikuttamaan mun pääsykoelukuihin. Taas. Se kai on suurimpia asioita, mikä harmittaa. Tilanne ei ole sama mitä marraskuussa, sillä silloin olin niin hukassa kuin pieni ihminen vaan voi olla. En tiennyt mitä haluan. Nyt tiedän. Tahdon ja haluan edelleen. Mutta kun mun ajatukset on niin levällään kun voi vaan olla. Äitini ihanasti totesikin torstaina puhelimessa, että onko se sama lopettaa pääsykoeluvut kokonaan, eihän tuosta tule mitään, jos kahden kuukauden välein saan aina kasata itseäni. No ei tulekaan. Mutta en mä ole valmis luovuttamaan. Mä tahdon liiaksi tätä. En vaan kykene luovuttamaan. En yhden miehen takia. Typerähän mä olisin jos niin tekisin. Mutta kun tämä vaan taas ei ole niin helppoa. Voi kuin helppoa olisi sanoa pääkopalle, että lopeta ajattelemasta. Mutta kun se ei käy niin helposti vaikka sitä kuin paljon tahtoiski..

Sitä huomaa, kuinka jo parissa päivässä tämä pahin on alkanut helpottaa. Tänään mä herkistyin ihan täysin siitä, kun tajusin, etten ole yksin. Koirat, mun henkireikä. ♥ Mitä sitä tekisikään ilman niitä? Joku teistä lukijoista kysyi jonkin aikaa sitten, onko koirien hoitaminen rankkaa tämän kaiken ohella. Ja edelleen voin sanoa, että ei. Ei niin missään muodossa. Jaksamista ne tuo näihin päiviin, kun tuntuu, että tekisi mennä peiton alle ja herätä kuukauden päästä uutena ihmisenä. Mä voin täysin rehellisesti sanoa, etten tiedä mitä tekisin ilman niitä. Elämäntapa. Elämää rikastuttava asia. Maailman parhaat tukijoukot, jotka ei ikinä hylkää. Niin tärkeitä, ettei sitä pysty edes pukemaan sanoiksi. 

Ekasta yhteisestä päivästä lähtien niin kauhian rakas ♥

Mutta, kuulumisia mä lupasin, ja niitä mun on pitänyt tulla kertomaan jo useamman päivän ajan. Mutta välissä oli jotain sellaista pientä kuin jouluaatto ja vuoden vaihde, mitkä veivät oman aikansa + tämä viimeisin tapahtumien käänne on verottanut jaksamista vähän liiaksi. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös?

Otin käyttööni jälleen viime vuonna niin tutuksi tulleen viikkopohjan, jotta näkisin mihin aikani todella menee. Olin alkanut käyttää pääsykoelukemista syynä, jottei tarvitsisi tehdä asioita. "en mä nyt voi siivota, pitää lukea." "pitäis silittää verhot/ommella pyyhe kahtia/suunnitella koirien ruokavalio uusiksi, no ei jouda, pitää lukea pääsykokeisiin." Siinä vaiheessa, kun erehdyin miettimään, etten ehdi koirien kanssa tehdä pitkää lenkkiä, oli pakko pysähtyä miettimään, että mikä mättää. Päivässä hereillä 15 tuntia, maksimissaan 6 tuntia on mennyt pääsykoelukemisiin viimeisimpien päivien aikana, niin miten niin et ehdi koirien kanssa lenkille?! :D Aivan joo. Sanomattakin on selvää mihin se loppuaika meni (krhm.. tietokoneella..), mutta halusin saada konkreettista käsitystä myös siitä, miten tuo päivä rakentuu ja paljonko siinä koneen ääressä tulee oikeasti istuttua. Mulle tämä vaan tuntui parhaimmalta tavalta saada itseäni tilille siitä, että olen saamaton.

Toinen itseä helpottanut asia, mitä myös aloin tekemään toissa viikolla, on lukuajan tarkka seuraaminen. Kännykästä sekuntikello käyntiin, kun istun kirjan ääreen ja pysäytys, kun pidän taukoa. Asetin itselle tuntitavoitteet esimerkiksi viime viikon sunnuntaille ja tämän viikon maanantaille (6h työtä, no matter what) ja se piti. Maanantai-iltana sain yhden fysiikan osa-alueen alta pois ja mietin, että pitäisikö hyvillä mielin jättää tekeminen siihen. Mutta sekuntikello näytti vasta 5 tuntia tehtyä työtä (olin juossut aamun hallilla, päivällä lenkillä erikseen tyttöjen kanssa, joten päivä hujahti osittain ohi siinä), joten tartuin vielä kirjaan tunniksi. Ja se sujui todella helposti ja vaivattomasti. Se vaan vaati tuon vaivan. Sen, että olin asettanut tavoitteen. Eli joo, ymmärrän myös sen, ettei ne tunnit merkkaa mitään vaan se, paljonko saa tehtyä tehokasta työtä. Mutta mulle selkeän tuntitavoitteen laittaminen toimii siinä mielessä, että muuten luistan tekemisestä liika helposti. Ja se taas toimii itselle vielä vähemmän.

Sain myös edeltävällä viikolla tehtyä jotain, mitä olen siirtänyt taas vähän liiaksi - kontaktoitua tämän vuoden VK:n matskut. Käytin alkusyksyn 2012 vuoden materiaaleja, jotka olin ostanut reilu vuosi sitten (munhan ei missään vaiheessa pitänyt osallistua valmennuskurssille). En tahtonut tehdä mitään jälkiä näihin uudempiin painoksiin (taittunut kulmahan olisi ollut kauhistus :D ) eli ei käyttöä ennen päällystämistä. Mutta löytäessäni virheen 2012 vuoden fysiikan kirjan tehtävästä, oli aika päivittää matskut tuoreempiin. Se siis tarkoitti yhden illan uhraamista tälle projektille. 

Ja enpä muista onko minkään muun kirjan kontaktointi ollut näin ärsyttävää kuin näiden! Kansisivu oli huomattavan pehmeä eikä sitä voinut taivuttaa suoraksi pöytää vasten (yritin, liimaukset alkoivat pikkasen revetä..). Joten ulkoapäin sain tehtyä homman siististi, sisätaitokset tuottivat vähän päänvaivaa. Siistit ne on kokonaisuudessaan, mutta pienetkin rypyt vaivaa tällaista perfektionistia. ;) Mutta enköhän mä elä niiden kanssa. :D Ja eipähän tarvi kohdella kirjoja enää silkkihansikkain (mä oikeasti tartuin niihin kiinni niiiiiin varovasti kuin vain voi), kestävät nyt ihan normia sivujen kääntelyä.

Job - done!

Järjestelin myös materiaaleja joskus pari viikkoa ennen joulua, ja mulla on näköjään lähes 2 täydellistä täysin käyttämätöntä settiä viime vuoden VK matskuja - yhdet ennakkomateriaalit + vanhat pääsykokeet, mutta fy/ke tuplana, biologia jopa triplana.. VK sössi urakalla viime vuonna ja lahjoitti mulle vähän extraa. :D Pitäisiköhän nämä kenties myydä? Mitä ihmettä mä näillä teen enää, kun käytän tämän vuoden materiaaleja. Täälläpä nämä vaan istuu odottamassa käyttäjäänsä tällä hetkellä.. Voisi mennä parempaankin käyttöön.

Väsynyt kontaktointiapuri

Viime viikolla sai myös tapella mnemon kanssa oikein urakalla. Tai ei nyt tapella, ohjelma itsessään toimii paremmin kuin hyvin. Mutta tuntimäärät, jotka meni muistiinpanoihin. Plaah! Varsinkin torstai. Kun syksyllä kävin FY2 läpi, en tarttunut mnemoon silloin ollenkaan (ensaanutaikaan...), ja viime vuoden tehdyissä muistiinpanoissa oli paljon täydentämistä. Eli nyt kun valmennuskurssin luennolla käytiin kakkoskurssin asioita läpi, tartuin lukiokirjoihin ja täydensin muistiinpanoja oikein urakalla. Yhdellä luennolla kun mennään suhteellisen reipasta tahtia etiäpäin, täydennettävänä oli lähes puoli kirjaa kerralla. En sitten tiedä, tuleeko välillä myös mietittyä kysymyksiä vähän liiankin tarkasti ja näperreltyä paintin kanssa (mä kun tykkään kuvista), joten siihenkin menee sitten oma aikansa. Oli kyllä pää ihan tukossa tuon torstain jälkeen, vaikka teinkin nuo muistiinpanot osissa niin silti. Uusia kortteja taisi kertyä yli 60 sen päivän ajalta, mikä on suhteellisen paljon. No tuleepa tehtyä kunnolla..

Hydrauliikkaa ;) Muistuu asiat paremmin mieleen,
kun saa jäsenneltyä niitä kuvien kautta.

Turhautumissuklaalla etiäpäin :D

Mitä tulee etenemiseen noin muutes - onnistumisia. Ainakin omalla kohdalla se tuntuu siltä. :) Aletaan pikkuhiljaa lähestyä sitä, että sata ensimmäistä Valmennuskeskuksen fysiikan tehtävää on tehtynä ja ne ovat onnistuneet todella hyvin. Viime vuonna siellä oli liikaa sellaisia, joita tuijotin hetken ja mietin, että ei jumalauta en ymmärrä tästä mitään. Tänä vuonna olen saattanut alkaa ratkaista tehtävää tietyllä tavalla, huomata juuri ennen lopullisen vastauksen saamista, että ei tämä tietenkään voi mennä näin, unohdan miettiä jotain tiettyä asiaa mikä pitäisi ottaa huomioon. Eli oma ajattelukyky on jollain tasolla selvästi mennyt etiäpäin. Hahmotan paremmin teoriaa laskujen pohjalla ja sitä, miten laskujen kanssa tulisi edetä. Olen oikeasti siitä todella todella iloinen. Kuten sanoin viime postauksessa, matemaattisesti en ole lahjakas lähtökohtaisesti ja työtä on vielä paaaaaljon edessä (ja monelle nämä laskut varmaan on mitä helpompia - peruskauraa) mutta mulle tässä on ilon aihetta. Paljonkin. Sitä tulee välillä mietittyä, että olenko liika hidas. Riittäisikö tämä pääsykokeessa. Ehtisinkö laskea kaikkea. Mutta yritän tässä vaiheessa olla huolehtimatta tuosta. Rakennan peruspohjaa omalle laskurutiinille, joka päivä kehityn lisää. Sehän se on tärkeintä.

Kemiassa puolestaan on liikuttu aikas helpoilla osa-alueilla (sidoksia, olomuotoja, perustermistöä tullut vasta käytyä). Ei mitään huikean suurta ja ihmeellistä. Yksi vanha pääsykoetehtävä saatiin kotiläksyksi, josta jäi hiukkasen huono maku suuhun. Ja juurikin siksi, etten osannut sitä 100 %:n täydellisesti. Jos siitä etsitään jotain positiivista, ymmärsin sen mitä siinä haettiin, osasin luokitella oikeat muodostuvat sidokset, mutten kohdentaa niitä oikeaan paikkaan (eli biologian puolelta puutoksia tietyissä asioissa). Eli mitäpä sitä sanoo, sellainen osa-alue, mitä en ollut ikinä opetellut, nyt sitten opetellaan sekin ettei tehdä virheitä ainakaan tässä asiassa. Mutta silti siitä jäi vähän huono fiilis. Niinkin huono, että näin ihka ensimmäisen pääsykoepainajaisen seuraavana yönä. :D Unessa tehtiin fy/ke/bi -osuudet osissa, eli ensin fysiikka ja siitä saatiin pisteet. Sen perusteella pystyi arvioimaan, kuinka hyvin pitäisi pärjätä tulevien osioiden kanssa. Stressaava uni!

Mitään en edes aloita biologiasta.. Tarkoituksena oli lukea sitä nyt tällä viikolla mutta tämä viikko nyt on mennyt niin päin peetä kuin vain viikko voi mennä.. Eli sepä siitä sitten.

Mutta mitä tulee viime viikkoon, eihän tuon viikon työnteko kovin tehokkaalta näytä. Taukoja siellä täällä, lukemiset vähän pitkin poikin ennen aattoa ja myös aaton jälkeen, sunnuntaina alkoi jo olla suht hyvässä rytmissä (ainakin omaan silmään :D ). Mutta hei, mä olen tyytyväinen siitä, että sain kasaan tehtyä työtä 27 tunnin edestä viikolla, jolloin oli jouluaatto. Kuin moni voi sanoa samaa? ;) Oli se sitten sikin sokin tai ei. Että mistä näkökulmasta tätäkin katsoo, sen päättää itse kukin..

Kysyttiin myös sitä, montako kurssia on kertaamatta. Monta. :) Mutta mulla ei missään vaiheessa enää uuden lukusuunnitelman teon myötä ollut tarkoituksena se, että kävisin kaikki kurssit jouluun mennessä, tai tammikuun loppuun mennessä läpi. Se ei ole mulle millään muotoa realistista. Tarvin vielä niin paljon aikaa pohjien rakentamiseen. Huhtikuun alku on itselle tavoitteena. Se tuntuu suhteellisen realistiselta. Vielä jäisi noin 2 kuukautta aikaa kertaamisille. Mutta IFA:n myötä ihmisbilsaa tulee kerrattua läpi syksyn (syvemmälti mitä lukiokirjoista irti saa), syventäviä VK tehtäviä ja läksyksi tulleita pääsykoetehtäviä tulee tehtyä lukiokirjojen tehtävien sivussa jo nyt. Eli mun laskeminen on suht monipuolista onneksi jo tällä hetkellä, eli en jumitu pelkästään ihan niihin "helppoihin" laskuihin. Joku joskus älyvuodossa totesi, että lukiokirjojen laskut tuleekin osata, eri asia on siirtyä niistä etiäpäin. Eli yritän nyt olla tuudittautumatta siihen tunteeseen, että hyvin menee, osasin Physican (tms.) laskut, wuhuu. Eiei. Nyt olisi tarkoitus osata myös ne muutkin. Ja sitäpä harjoitellaan tässä sivussa koko ajan. YO-tehtävät olisi myös tarkoitus ottaa tähän sekoitukseen mukaan. Niitäkään en ajatellut täysin unohtaa. :) Vähän jänskättää miten tuon bilsan kanssa käy, joka meinaa tosiaan jäädä laskemisen jalkoihin. Tosin, kuten sanoin, IFA:sta saan tosi kivasti pohjaa. Eli vaikka itse lukiokirja ei ole ollut kädessä niin ahkerasti kuten olisin saattanut toivoa, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi mitään biologian osalta tehnyt. Jotenkin se vaan meinaa unohtua.. Ja kävinhän mä myös solubiologian kurssin syksyllä, missä tuli kerrattua solun rakenteita aikas kivasti. Eli niin.. Jotain kummiskin.

Jos nyt ajatellaan tätä kulunutta viikkoa, niin se oli torstaihin mennessä oikein kiva. Maanantaina sain tehtyä hommia reilun 6 tunnin edestä (ei mukana taukoja, eli puhdasta työtä), mikä olin oikein hyvä päiväsaldo. Tiistaina kävin moikkaamassa vanhoja työkavereita edellisessä työpaikassa ja viemässä suklaata piristykseksi (ihan kun ihmiset ei mättäisi sitä muutenkin näin jouluna.. :D ). Ja oli mulla myös oma lehmä ojassa, viimeiset päivät  hakea Orionin keräilykampanjaan leimoja (edit: nyt vasta aloin katsoa tuota kuvaa, ja huomasin, että eipä ollutkaan edes viimeiset päivät - kampanja kestää tammikuun loppuun. Oletin sen kestävän 3kk, kuten viime kesän kamppis. No mitäs väliä, leimat saatu :P ). Ihanat työkaverit olivat mulle luvanneet leimata muutaman lappusen, jotta saisin lusikoita haarukoiden ja veitsien kaveriksi. Olin jälleen aikas onnellinen. ♥ Uudesta työpaikastakin laiteltiin työvuoroja helmikuun alkuun, eli tämä tarkoittaa jotain mitä odottaa. Joten varokaapa vaan, kohtapa mäkin taas palvelen asiakkaita tiskin takana. ;) Hiukkasen jännittää, sillä onhan se aina jänskää siirtyä uuteen työyhteisöön ja opetella uudet kuviot. Samoin asiakaskunta vaihtuu huomattavasti nuorempaan, mikä tuo omat haasteensa. Onneksi apteekkiohjelma on sama tuttu, sitä ei tarvi jänskättää vaan reseptin toimituksessa saa keskittyä itse siihen palvelutilanteeseen ja asiakkaaseen. Helpottaa hiukka. :)

Tein myös jotain hurjaa, ja laitoin kuin laitoinkin hakemuksen Kuopakselle uudesta asunnosta. Kävin tiistaina asioiden hoitamisen lomassa myös Kuopaksen toimistossa, ja siinä sivussa ihan huviksi kysyin mikä heidän yksiötilanne on. Kuten jo viimeksi totesin, että parempaa ei vaan ole tarjolla, ei vaikka kuinka katsoo ja etsii. Mutta tein sitten samana iltana (tai no, kello kaksi taitaa olla jo yötä..) päätöksen, että haen yksiötä. En tiedä otanko vastaan, jos tarjouksen saan mutta ainakin voin sitten valita. Se voi olla idioottimaista vaihtaa kämppää kevään aikana ja sitten uudestaan mahdollisesti syksyllä mutta niin no.. Epäilen edelleen kylpyhuoneeni sisältävän hometta, ja viereisen talon kaverin hometaistelun seurauksena tiedän, ettei Kuopas tee mielellään asialle yhtään mitään. Ja jos muutan, muutan halvempaan. Sen olen itseni kanssa sopinut. 600 euron vuokra on omalle lompakolle vaan ehk vähän liikaa tässä vaiheessa (juujuu, PK-seudulla se ei ole mitään, mutta nyt en samaa summaa halua maksaa, jos ei ole pakko). Mä nyt vaan satun kuitenkin tykkäämään tästä asunnosta niin kovin, etten mielellään luopuisi. Mutta pohditaan sitä sitten, jos tarjouksen saan.

Ja ne huoneet yksiöissä. Plaah. Piirsin yhdenkin yksiön pohjapiirustuksen paperille ja yritin sommitella huonekaluja yksiöön ties miten päin. Kahden tunnin päästä (turhautuneena) alistuin siihen, että se on vaan fakta, ettei mun rakas ihana sohva tule mahtumaan sinne mitenkään. Mutta se kait se ongelma tulisi olemaan Helsingissäkin. Yli kahden metrin sohva on huikean ihana, mutta vie hirmuisen määrän tilaa. Valitettavasti. Tietynlaiseen asuntoon se voisi mahtua, mutta näillä Kuopaksen pohjapiirustuksilla ei paljoa juhlita.. Typeriä hukkaneliöitä ties missä. Eli tämäkin on yksi syy, miksi muuttaminen ei houkuta. Mun sohva!! Eiii! :D Mä en tahdo antaa sitä poies! Tykkään! Vähän liikaa.. Voi itku.

Voi tyynynvaltaaja.. Jostain syystä tekee pahaa häätää rukkasia pois sängystä vaikka ne sinne luvatta menee. :D Mä alan pehmentyä! Apua!

Uusi vuosi vaihtui meidän osalta rauhallisesti. Keskiviikkona käytiin pulkkamäessä naapurin N:n + hänen kaverinsa kanssa ja ei vitsit oli kyllä kivaa! En muistanutkaan kuin hauskaa se voi olla. Liika pitkä aika selvästi. Sen verta oli myös lauhtunut (melkein plussan puolella jollei ollutkin jopa), joten selvisin ilman pahempia varpaiden jäätymisiä. Muutama pulkka, muppet-tyyny ja stiga - saatiin ihan hyvä jono aikaiseksi. Yhdeltä pieneltä haaverilta ei voitu välttyä mutta N:n miehekkeen polvi taitaa olla vieläkin hengissä vaikka se vissiin ottikin osumaa vähän enemmän jossain välissä. Ilta meni sitten kotona kolmen koiran kera. Olisi ollut kyllä tarjolla illanistujaispippalot kaverin luona, mutta N kysyi omalle rukkaselleen hoitopaikkaa, joten suostuin ilomielin. Ihanaa saada tehdä jotain hänenkin puolestaan, olihan Riimi siellä yön mun ja Islan huidellessa toisella puolen Suomea ennen joulua. Kolmikko ei paljoa raketteja hätkähtänyt, kaikki taisivat vedellä unta vuoden vaihtuessa vaikka ympärillä paukkui enemmän ja vähemmän. Mitäpä sitä turhia hötkyilemään. 

Viimeiset kolme päivää on mennyt lähes täysin lukuvapaasti. Eilen oli pakko tarttua mnemoon, kun kerrattavia kortteja kertyi jonoon yli 100 parin päivän aikana. Kaikkia en jaksanut käydä kerralla, mutta puolet. Mä olen antanut itselle ihan suosiolla aikaa muutaman päivän itseni kasaamiseen, en ole tahtonut väkisin istua kirjojen ääreen. Vaikka se motivaatio ei siis periaatteessa ole mihinkään hävinnyt, ongelma on ehkä enemmän tuon jaksamisen kanssa. Olen vaan liika väsynyt. Henkisesti ainakin jos ei muuta. Viime yönäkin nukuin reippaasti yli 9 tuntia mutta silti ei olisi millään jaksanut nousta ylös. Kyllähän mä tiedän, että sitä saa itsensä pakotettua tekemään työtä, mutta eniten kyllä harmittaa se, että mulla oli niin hirmuisen hyvä fiilis tästä kaikesta. Ja nyt sekin on taas kadonnut. Tähän takapakkiin kun vaan ei olisi ollut aikaa. No mitäs nyt? No alkajaisiksi nyt lähden tuonne lähikauppaan ostamaan maitoa, siinä samassa ostan jotain kivaa syömistä lopuksi iltaa ja linnoittaudun sohvalle katsomaan leffaa. Katsellaan mitä huominen tuo, ehkä se on jo tätä päivää parempi. Sillä tämäkin oli jo eilistä parempi. 

A day at a time.

kuva

Vuodesta toiseen

"Tomorrow is the first blank page of a 365 page book. Write a good one."

- Brad Paisley 

Vuoden viimeinen päivä. Ja aikasmoinen vuosi se onkin ollut. Aluksi mietin, että eipä sitä ole tapahtunut kovinkaan paljoa, mitäpä sitä sanoisi, jos tätä kokoaisi yhteen. Mutta mitä enemmän tätä mietin, sitä enemmän sitä ymmärtää kuin paljon tähänkin vuoteen mahtuu. Hyvää ja huonoa. Mutta kokonaisuutta jos mietin, uskon olevani plussan puolella. Kuppi puoleksi täynnä kuin tyhjä. 

Viime päivinä on tullut mietittyä paljon kulunutta vuotta omalta kannalta, siitä mitä henkilökohtaisessa elämässä on tapahtunut. Viime uutena vuotena olin aika väsynyt. Tuttu elämä oli hajonnut palasiksi paria kuukautta aikaisemmin ja olin kasannut sen uusiksi jonkin sortin muotoon suhteellisen lyhyessä ajassa. Vaikka tämäkin vuosi päättyy samanlaisella teemalla, tunnen olevani jollakin sortilla kokonaisempi kuin viime vuonna. Ahh kuin kliseiseltä tuokin kuulosti. ;) 

Ja se "teema". 

Tapasin upean ihmisen. Tapasin, tykkäsin ja ihastuin. Ja menetin. Liika monta kertaa.

Everything happens for a reason ja sitä rataa. Kyllä, tämäkin asia, se oli sitä mitä oikeasti tarvitsin viime keväänä päästäkseni tähän pisteeseen. Mutta välillä lopputulos mihin se sitten päättyi marraskuussa on silti tuntunut niin epäreilulta. Kaipaan. Paljon. Ja silti tiedän kaiken olevan kuten pitää. Ristiriitaista. Kuluneen vuoden aikana mun lempilauseeksi muodostunut "elämä on" sopii tähän jälleen niin kauhian hyvin. Elämä joskus on. Tietää, että ne ikävät asiat vaan nyt sattuu olemaan ne oikeat tapahtuneet asiat, niin kurjalta kun se joskus voi silti tuntua. Ja niinhän se menee, että yhden oven sulkeutuessa toinen avautuu. Ja näyttää siltä, että taidan olla avaamassa huikean suurta ovea, jota ei ehkä olisi tapahtunut, jollen olisi marraskuussa sulkenut tätä yhtä. Olen innoissani, hiukan kauhuissani ja silti niin törkeän täpinöissäni. Voi että. Mutta odotan. Lisätietoja, päätöksiä, kohtalon oikkuja. Paljon on muista kiinni, mutta suunta taitaa olla oikea.

Vuoteen 2014 on kuulunut paljon oivaltamisia. Suuria oivaltamisia. Olen ymmärtänyt olevani vahvempi kuin ajattelin olevani. Paljon vahvempi. Ja se tuntuu ihan kauhian ihanan hyvältä. Jälleen yksi asia, josta saan olla onnellinen. 

Ja olen huomannut omistavani tukiverkon ympärilläni. Rakkaita ystäviä. ♥ Ihmisiä, joihin voin luottaa. Niitä ei ole paljoa, mutta ne on kultaakin kalliimpia. Ja ilman näitä ihmisiä en seisoisi omilla jaloillani ihan näin tukevasti kuluneen vuoden jälkeen. Ja tiedän, etten ole kiittänyt ketään heistä suoraan, mutta tiedän heidän eksyvän tännekin from time to time ja he kyllä tunnistavat itsensä tästä. Joten kiitos ihanat. ♥

"If you can dream it, you can do it."
- Walt Disney

Yksi sana: eläinlääkis. 

Tuohon oivaltamis-kategoriaan kuuluu aikas pitkälti se, että mitä pidemmälle ensimmäinen hakukerta eteni, sitä enemmän ymmärsin, että tämä ehkä voikin olla mahdollista. Ja sen oivaltaminen nivoutuu myös osittain tuohon vahvana olemiseen. Joskus sen täällä blogissakin olen todennut, että yksi syy siihen, miksi en ole aiemmin yrittänyt, on se, etten ole uskonut itseeni niin paljoa. Omalla taustalle kun vielä lisää lukioaikaisen sortamisen, usko omaan itseensä lähtökohtaisesti ei ole ollut vahvin mahdollinen. Usko esimerkiksi siihen, että olisin tarpeeksi fiksu oppimaan fysiikkaa. Että se olisi tällaiselle tollolle ( :D ) jotain ihan ylitsepääsemättömän vaikeaa.  Joten viime vuosi on taas pukannut omaa luottamusta itseeni aimo harppauksen etiäpäin. En edelleenkään ole matemaattisesti se lahjakkain, mutta kovalla työllä pystyy kompensoimaan sitä, mitä monelle tulee niin luonnostaan. Ja vaikka on vielä niin hirveän kauhean paljon matkaa ja opittavaa, lähtötason huomioon ottaen - kehitystä on tapahtunut ihan huikean paljon. Ja luonnollisesti olen aikas ylpeä itsestäni. Oli sitten tämän projektin lopputulos mikä tahansa.

Ja se, että osallistuin myös ihka ensimmäistä kertaa eläinlääketieteen valintakokeeseen. Ensimmäinen, muttei viimeinen kerta. Pitkäaikainen haave, syrjään pukattu haave. Haave, joka toivottavasti tulee joku päivä toteutumaan. Ja jos ei, niin elämä jatkuu. Mutta se, että astuin sisään siihen pääsykoesaliin ja yritin, olin lähimpänä sen unelman toteutumista kuin koskaan ennen. Ja mitä enemmän päiviä kuluu (ja mitä enemmän opin), sitä lähemmäksi ja mahdollisemmaksi se haave tulee. Ihana ajatus. ♥

Ja vaikka viime hakukerran lopputulos olikin hylkäys, se ei aiheuttanut millään muotoa sellaista itkupotkuraivarimasennus-kohtausta, joita moni muu hakija kokee. Ehkä siihen on osasyynä tuo edellä mainitsemani asia, että jo itsessään kokeeseen osallistuminen oli saavutus. Hakukerta oli ensimmäinen. Kevät oli mennyt päin peetä sekoittavien tekijöiden ansiosta. Ja varsinkin kun koe oli sellainen kuin oli - laskurutiinia, parempaa ymmärrystä ja tehokkaampaa kevättä, niin pääsy olisi ollut monta askelta lähempänä. Jos seuraava kevät sattuu päättymään yhtä ohueen kirjeeseen, katsotaan otetaanko se vastaan yhtä rauhallisesti. ;) Voi olla, että sitten itketään ja poljetaan jalkaa ja vähän masistellaankin. Tosin en pidä tätä todennäköisenä vaihtoehtona, usko omaan tekemiseen ja itseeni on aikas korkealla (kuten kuuluukin olla). Kuten me kaikki tiedetään, tätä ei voi tehdä puolivaloilla ja ajatuksella, että en ehkä onnistu. Viime vuonna mulla oli tämä ajatus enemmän ja vähemmän mukana. Tällä hetkellä se on poljettu johonkin kaukaisimpaan pääkopan nurkkaan. Tiedättekö sen tunteen, kun heräätte aamusta ja tekisi mieli jäädä sänkyyn mutta se ajatus, joka saa teidät loikkaamaan sängystä vielä nopeammin on "mä niin tahdon päästä sisään". Toivottavasti, koska se ajatus on ihan huikean motivoiva. Tietää mitä tahtoo. Heti aamusta jopa, vaikka aivot on hiukka kohmeessa. ;)

Ja mitä tulee noihin mun henkireikiin. ♥

Jälleen yksi kulunut vuosi takana koirien kanssa ja onnellinen olen, että sen olen saanut näiden kanssa viettää.

Vuosi 2014 jää Islan osalta hyvinkin pitkälti mieleen sairaslomavuotena. Selän kunto oli pahimmillaan vuoden 2013 lopussa ja tämän vuoden alussa. Pitkän matkaa ollaan tultu etiäpäin ja ihan toiveikkain mielin ollaan sen kanssa, vaikka välillä on tuherrettu itkua enemmän ja vähemmän. Vuoden loppua kohden onneksi vähemmän ja välillä on jopa uskallettu hengähtää helpotuksesta. Mutta sitä ei uskalla lopettaa hengityksen pidättämistä ja jatkuvaa varuilla olemista, ei ennen kuin kuulen, että selässä ei ole ei mitään vikaa ja se on suora. Nähdäänköhän me tätä päivää ikinä?

Riimi puolestaan on ollut hirmuisen pätevä harrastuskaveri. 3 vuoden jälkeen tästä alivireisestä ja paineistuvasta koirasta on alkanut löytyä niin paljoa nopeutta, etten meinaa perässä pysyä. Ei ihan helpoin ensimmäinen harrastuskoira vaikkakin sieltä päästä kummiskin. Paljon on tehty, paljon on edistytty. Vielä on muutamia hyviä harrastusvuosia edessä, toivottavasti ne on yhtä onnistuneita kuin tämä kulunut.

Näin hyvästä vuodesta saadaan myös kiittää ihania koirakavereita, joita on aina niin ihana nähdä. ♥ Mitäpä elämä olisi esimerkiksi naapurin Na:ta. Tai pikkumustaa (jonka koivennosto mun sohvankulmaan tullaan muistamaan varmaan koko ikä :þ ).

Pikkumusta ♥

Blogikin täytti huomaamatta vuoden kuluneen vuoden aikana. Ainoa isompi harmitus mikä tämän kanssa on, on se, että kuluneen vuoden kuulumisissa on puolen vuoden mittainen tyhjä aukko. Vaikkakin se on näennäisesti kurottu umpeen yhdellä isolla postauksella, ei se silti vastaa millään muotoa sitä, mitä kaikkea siellä voisi olla tilalla. Menetetty paljon, liikaa asioita, joita olisi ollut ihana saada muistiin postauksien muodossa - kuvia, fiiliksiä ja ajatuksia, onnistumisia ja epäonnistumisia, harmituksia ja onnellisuuksia. Ja nyt ei mitään. Harmittaa. Edelleen. Ihan vähän ainakin.

Haluan myös kiittää blogin lukijoita ja erityisesti niitä, jotka ovat käyttäneet aikaa kommentoidakseen jotain. Vaikka lähtökohtaisesti mulla on tavoitteena kirjoittaa blogia omaksi iloksi ja muistoiksi menneestä, on se silti kiva, jos tästä on jotain iloa muillekin. Ja teidän tsemppaukset ovat auttaneet useamman kerran jaksamaan vähän enemmän, kun on ollut fiilis ettei millään huvittaisi. Eli kiitos. ♥

Tammikuussa...

1. Tapeltiin sähkökurssin kanssa. 2. Nautittiin uusista tunnelmavaloista ja opiskeltiin siinä sivussa. 3. Saatiin voimaa tyttöjen höpöttelyillasta. 4. Valmennuskurssi alkoi Kuopiossa (ja jonka totesin KOTI-kurssia huonommaksi..).

Helmikuussa...

1. Sairaslomalaisella uhkasi olla tekemisen puute, joka purkautui sitten ties minkä sortin häiriökäytöksenä. 2. Päästiin vihdoin kunnon osteopaatille (ja kierre saattoi alkaa..). 3. Treffattiin koirakavereita ties minkä sortin kokoonpanolla. 4. Luettiin silloin milloin pystyttiin (onnistumisprosentti vaihteli.. ;) ). 5. Huomattiin kirjahyllyn olevan ihan turha kapistus.

Maaliskuussa...

1. Kotihoitoa vol. miljuuna. 2. Muistettiin ulkoilla ahkerasti kaiken muun ohella. 3. Purettiin turhautumista leipomiseen.
4. Oltiin hetken aikaa hyvin hyvin onnellisia (ja se likainen peili jälleen.. ;) ).

Huhtikuussa... 

1. Riimi-rukkanen täytti hurrrjat 5 wee. ♥ 2. Lenkkeilytettiin N:n kanssa possukomppaniaa. 3. Muistettiin heittää aivot narikkaan edes silloin tällöin ja nautittiin elämän pienistä iloista.
(+ käytettiin kameraa selvästi liika vähän, pelkkiä koirakuvia koko kuulta)

Toukokuussa...

1. Täytettiin vuosia. 2. Päiviteltiin hakuvuoden aikana kertynyttä materiaalia. 3. Oltiin hämmentyneitä Islan rodusta - tappajasherrieri? ;) 4. Valmistauduttiin siihen viimeiseen koitokseen suhteellisen rennolla mielellä.

Kesäkuussa...

Kuvattiin liika vähän koska kuvasaldo on aikaslailla tässä. Ilmeisesti kesätyöt kävi liika rankoiksi työntekoon tottumattomalle ;)

Heinäkuussa.. 

1. Tulevan urakan kauhistelua. 2. Nautittiin huikean aurinkoisista (ja tukahduttavan kuumista) ilmoista. 3. Orientoiduttiin tulevaan syksyyn kontaktoinnilla. 4. Muistettiin kaiken työnteon ja kesän ihmettelyn lomassa jopa lukeakin. 5. Käytiin rannalla ahkerasti. 6. Täytettiin pakastin mansikoilla. ♥

Elokuussa...

1. Kirkkovenesoudettiin (ja hankittiin muutama rakko kaupan päälle). 2. Tavattiin uusia ja vanhoja tuttuja. 3. Hankittiin motivaatiota. 4. Leivoin 3 kakkua, joiden tuhoamiseen onneksi sain apua. 5. Kehitin muuttokuumeen! 6. Jätin taakseni jotain tuttua ja turvallista.

Syyskuussa...

1. Käytiin osteopaattireissulla Helsingissä. 2. Orientoiduin yliopistoelämään. 3. Pääsin keskittymään pääsykoelukemisiin kunnolla. 4. Vietettiin tyttöjen kanssa hieman erilainen viikonloppu kolmen koiran laumassa (+ lenkkeiltiin hyvässä seurassa).

Lokakuussa...

1. Motivaatiopulan takia keskityttiin harrastamaan. 2. Osteopaattihoidot Joensuussa osa.. jotain. 3. Hautasin rakkaan mummoni. ♥ 4. Vaikka pääsykoeluvut takkusi, IFA:n ensimmäinen välitentti meni heittämällä läpi.

Marraskuussa... 

1. Semiflunssa vaivasi melkein koko marraskuun. 2. IFA:ssa edettiin hurjaa tahtia. 3. Motivaatio ja oma jaksaminen alkoi pikkuhiljaa palautumaan. 4. Viini- ja suklaakoulutus - vähän erilaisempi opiskeluilta. ;)

Joulukuussa...

1. Saatiin syksyn viimeinen IFA harjoitus kunnialla ohi.  2. Nautittiin pimeistä illoista (ja etsittiin joulutunnelmaa). 3. Oltiin tyytymättömiä KOTI-kurssin kemian opettajaan ja siirryttiin toisen opettajan oppiin (Laura ♥ ). 4. Taputeltiin IFA pakettiin syksyn osalta tentillä. 5. Tehtiin ex tempore-reissu Helsinkiin viikkoa ennen jouluaattoa. 6. Vietettiin ensimmäinen Kuopio-joulu.

Mulla ei ole yleensä tapana tehdä uudenvuodenlupauksia. Enkä tänäkään vuonna siihen lähde. Mutta jos nyt edes jotakin toivoisin vuoden 2015 tuovan niin se olisi:

Iipan selkä saataisiin parempaan kuosiin (ja siinä sivussa Riimi voisi pysyä yhtä terveenä mitä on ollutkin).

Saataisiin jatkaa agilityn parissa.

Saataisiin nauttia monia ihania hetkiä ystävien seurassa. ♥

Itselle jaksamista lisää - helppoa ei ole ollut, mutta jos selviän yhtä hyvin jaloilleni kuten olen nyt selvinnyt, iloinen olisin. 

Töitä riittäisi (juuri sopivasti ;) ) ja opiskelut saisivat luvan edetä siihen suuntaan mihin niiden kuuluukin.

Ihanaa ja rauhallista Uutta Vuotta ♥

Hiljaisuus

kuva

Ei ole sanoja tämän enempään tänä iltana. Ihanaa alkavaa viikkoa itse kullekin. Olkaahan ahkeria. ♥

Syksy ♥

Teksti kirjustettu sunnuntaina, mutta kuvitettu maanantaina illan loppuessa kesken eli päivätääs tää nyt sunnuntaille niin pysyy joku roti tässä hommassa. :)

Kuin sormia napsauttamalla ollaan siirrytty kesästä kolmanteen vuodenaikaan. Jos viime viikolla vielä uitiin ja otettiin aurinkoa bikinit päällä, tällä viikolla ei olisi tullut mieleenkään. Kelit on viilenneet, ja parvekkeelta puskee niin kylmää ilmaa, että täytyi kaivaa villasukat esille. Teetäkin kuluu taas aivan eri tavalla, kun sisällä ei ole 30 astetta lämmintä ja varpaita palelee. Tänään on tainnut tulla juotua 4 isoa kuppia. Siis voi että ♥ Tämä aika vuodesta on kyllä niiiiin jees - aurinkoa vielä riittää ja se lämmittää, aamut on kuitenkin pikkaisen "kirpeitä" ja illalla saa kääriytyä vilttiin teemukin kanssa. Tosin huomiseksi heti luvattiin sateita, että se niistä mun ihannoimista syysaamuista.

Tuntuu, että tällä hetkellä aika kuuluu vain sellaisen pienen odotuksen kanssa. Odotan, että työt loppuu. Että koulu alkaa. Että pääsen oikiasti miettimään lukusuunnitelmaa, joka voisi olla realistisesti toteuttavissa. Että saan aamusta kello 8 (hmm... tai ehk vasta puol 9 ;) ) olla yliopiston lukusalissa korvatulppien kera aloittamassa uutta lukuaamua. Ja kyllä, tämä on jo orientoitunut sen verran, että hankin itselleni korvatulpat kaiken varalta. Olen hirmuisen huono keskittymään missään missä kuuluu mitään ylimääräisiä ääniä. Jään katselemaan ihmisiä, kuuntelemaan penkin siirtämisiä ja muiden kirjojen selailua ja ties mitä. Varsinkin jos pitää teoriaa lukea, lukutilan pitäisi olla ihan hipihiljainen. Tämä ei lupaile ihan kauhean hyvää menestystä (niin sanotussa hiljaisessa) lukusalissa, jossa en ole ainut opiskelija. Elättelen kuitenkin toiveita, että sanonta "harjoittelu tekee mestarin" pätee myös tässä asiassa..

Viime keväänä lukeminen tuntui vievän koko päivän vaikka tunteja kertyi päivisin 6-8h. Se johtui suureksi osaksi siitä, että lukemisen aloittaminen saattoi venähtää aamuisin ysiin tai kymppiin, tauot venyi reippaasti suunnitellusta ja tehoja löytyi taas iltaa myöten, kun oli pakko. Vapaa-aikaa oli, oikeastihan kaikki se venyminen oli "omaa aikaa". Paitsi että ei se kuitenkaan ollut. Se ei tuntunut vapaalta, koska olisi pitänyt olla lukemassa. Nyt sitten tänä vuonna elättelen toiveita, että saisin oltua tehokas kello 8-18 välillä, mieluiten muualla kuin kotona, jotta saisin iltoja pitää oikeasti vapaana ja olla tuomatta joka ilta "töitä" kotiin. Tulisi sellainen fiilis, että on saanut jotain aikaan mutta ei sitten kuitenkaan näännytä itseä sillä, että lukee vielä iltaisin kello 9 jälkeen. Tai vaikka jos joku ilta niin tekisi, se ei olisi normi käytäntö.

Voihan se olla, että on pakko tyytyä kompromissiin tämän asian suhteen eli lukea teoriat kotona hipihiljaisuudessa ja yrittää muut asiat hoitaa yliopistolla. Laskuja ja muistiinpanoja tehdessä mulla yleensä soi musiikki, joten se voisi pelastaa yliopistollakin. Musiikki kun peittää ääniä ihan kivasti. Tosin tässä ehk tulee se ongelma, että mun viimeisin mp3-soitin sanoi sopimuksen irti jo vuosia sitten. Puhelimen kuulokkeiden toinen pehmuste on kadonnut johonkin ja liitäntä pitää pientä särinää. Voisi ehk olla ajankohtaista hankkia uusi mp3 soitin, jossa olisi radio. Viime jouluna tuli selailtua Verkkokaupan valikoimaa sillä silmällä mutta se sitten jotenkin jäi. Pistetääs asia hautumaan.. :)

Posti oli tuonut töihin ruokataukolukemista, joka kummasti oli kiinnostavampi mitä Mooli :) 

Viime viikolla asetin itselleni epäviralliseksi elokuun tavoitteeksi tarpeeksi unta ja edes tunnin lukemista jokaiselle arki-illalle. Kesän aikana unirytmi on ollut hirmusen hyvä töiden takia. On ollut pakko herätä aamuisin jo ennen seitsemää. Viikonloppuisinkin tulee herättyä ekan kerran kuudelta ja uni loppuu jo kahdeksalta viimeistään. Vähän jo pelkään miten unirytmin käy töiden loputtua mutta kovasti yritän tästä pitää kiinni. Joten jos jostakin olen tällä viikolla ollut tyytyväinen niin siitä, että tietokoneen olen saanut kiinni suhteellisen hyvissä ajoin. Olen juurikin niin taitava venyjä, että tietoisesti olen pyrkinyt sammuttamaan koneen viimeistään kympiltä. Tämä on toiminut tähän mennessä suhteellisen kivasti. Vielä kun aikaistaisi tätä puolella tunnilla, selviäisi sänkyyn hiukkasen aikaisemmin ja aikaa jäisi vielä IFA:n tai jonkun muun kirjan lukemiseen.

Ja eiköhän se rytmi pysy kohdillaan, jos osa luentopäivistä näyttää tältä.

Esittelin H:lle kiireistä marraskuuta

Opinnot alkaa olla pääosin suunniteltuna. Pakollisista kursseista kertyy opintopisteitä himpun alle kymmenen, joten IFA:lla sitten saadaan loput puuttuvat kasaan. Vielä on mietinnässä, otanko lisänä orgaanista kemiaa. Tällä + 1 opintopisteen kurssilla saisi vielä lisätukikuukauden käyttöönsä, tai ainakin "varalle", jos kevään rahoituspuoli meinaa takuta (sen ei kyllä pitäisi!). Niin, ja onhan siellä se iso G, jonka turvin rahatilanne on varmasti kondiksessa. Kuten M totesi - olen onnekkaassa tilanteessa, koska vaihtoehtoja on monta ja niistä on sitten vara valita. Niin totta. Voisi tilanne olla huonompikin.

Lukutunteja kertyi viikolla hiukan alle 10 tuntia. Tähänkin olen ihan tyytyväinen, vaikka joka ilta ei lukeminen onnistunutkaan. Kestittelin erinäisen määrän vieraita 4 päivänä viikosta, ja tiistaina vieläpä kahteen otteeseen. M kävi iltapäivästä tuhoamassa osan mutakakusta ja vastailemassa mun hurjaan kysymyslitaniaan. Sinänsä M:ltä ei mitään uutta tietoa tullut, ennemmin vain omakohtaisia kokemuksia vuokrafirman nykytilanteesta verrattuna aikaisempiin vuosiin. Hyvää vinkkiä sain kuitenkin siitä, miten jatkoa suunnitella eli oikein antava meetinki. Ja ihanahan ko. ihmistä oli nähdä melkein puolen vuoden tauon jälkeen. Tuli sitten puhuttua vaikka ja mistä oman alan asioiden lisäksi.

H:n kanssakin treffailtiin toista kertaa sitten heinäkuun puolenvälin. Oli oikein hyvä syy kutsua vieraita, kun tein harjoittelukappaleen töihin vietävästä juustokakusta. Johonkihan se piti saada upotettua, ja H tarjoutui auttamaan tuhoamisoperaatiossa. Että tänk juu. Eipähän tarvinnut syödä kaikkea itse. Samaisella kakulla juhlistin epävirallisesti myös viimeistä lauantaivuoroa tässä työpaikassa ja vein työkaverien iloksi kunnon palat syömistä. Ainakaan vielä en tunne minkään sortin haikeutta. Tosin mun vahva veikkaus on, että pillitän ihan kunnolla parin viikon päästä laittaessani oman työtakin päälle viimeisen kerran ja tyhjentäessäni pukkarin kaapin.

Tuorejuustouutuutena Philadelphia Marabou. Oli aikas jees!

Kauas on pieni koira tullut viiden vuoden takaisista ajoista, jolloin
kaikki vieraat ihmiset (erityisesti miehet) olivat R:n mielestä luotuja
syömään pieni koiraparka, jos kosketusetäisyydelle uskaltautui.
H ja R kahden tunnin jälkeen. Voi reipas harmaarukkanen sentään ♥ 

Kemian ykköskurssi on nyt luettuna kahdesta kirjasarjasta. Ensimmäistä kertaa siis käyn Moolia läpi ja täytyy ehkäpä sanoa, että omasta näkökulmasta Mooli vie voiton. Ainakin tämän kurssin kohdalla. Voi ehkä osittain olla, kun asiat esitetään vähän eri kantilta niin se heti tuntuu kiinnostavammalta ja paremmalta. Reaktiota kuitenkin on tullut käytyä läpi aikas monta kertaa. Tietyt asiat oli kuiten Moolissa esitetty selkeämmin ja laajemmin, että propsit siitä.

Laskuja on tullut tehtyä vähän. Siis todella vähän. Hirmuisen hienoa, tämä vuosi kun piti käyttää laskurutiinin hakemiseen.. Laskujen kimppuun olisi tarkoitus hyökätä tulevan viikon puolella. Muistiinpanoja kemmasta aloitin jo sunnuntaina, mutta N miehekkeineen naapurista tuli syömään perjantaina tehdyn juustokakun jämät. Joten kappale kerrallaan sitten edetään muistiinpanojen (ja laskujen) kanssa.

Fysiikasta en halua edes aloittaa.. Huomasin sunnuntaina, että näytän ihan tietoisesti välttelevän koko kakkoskurssin kirjaan tarttumista. Etenin sen kanssa ihan kivasti heinäkuun puolella. Sitten tuli kahden viikon tauko, jolloin lukemisia oli muutenkin hirmuisen vähän, ja nyt sitten tänä viikonloppuna mieluummin tartuin biologian kirjaan tai kemmaan. Biologian ykköskurssi on paria kappaletta lukuun ottamatta luettuna LB:stä. Se on tietysti hirmuisen hieno juttu, että viime kevään ongelmista yksi on selätetty. Pitäisi vaan olla tekemättä fysiikasta uutta. Kyllä se siitä kun vaan saisi otettua itseä niskasta kiinni. Tällä viikolla sitten sekin edessä. Laskupainotteinen viikko, kun kerta teoriat alkaa olla luettu ja nyt pitäisi oikeasti tehdä niitä tehtäviäkin.

Niin että voi huoh. Miksi tää joskus on vaan niin vaikiaa?

Kuva

Sain kuulla alkuviikosta huonoja uutisia kaverin suunnalta ja lauantaina päivällä sain kuulla tärkeän perheenjäsenen joutuneen sairaalaan. Ilta tuli vietettyä miettiä hyvinkin syvällisiä asioita. Osittain jopa surien. Eikä vain tämän henkilön puolesta vaan myös menneitä asioita. Sitä mitä on jäänyt tekemättä. Kuten sitä, sainko kerrottua viime kevään äärettömän tärkeälle ihmiselle ihan varmasti kaiken, jonka olisin halunnut hänelle kertoa. Eikä tälläkään enää tässä vaiheessa ole väliä, mutta silti mietin sitä, että paljon olisi ollut sanottavaa ja sain ehkä sanottua vain osan. Sama mitä tämän perheenjäsenen kanssa. Joskus on vaan liian myöhäistä tehdä asiat siten miten olisi pitänyt. Olisi voinut tehdä enemmän.

Siksi tämä postaus on niin hyvä päättää lausahdukseen, joka on niin totta (ja jatkaa sen jälkeen uuteen viikkoon paremmilla mielin). Elämä nyt vaan on. Pitäisi muistaa olla kiitollinen siitä mitä on. Se kun voi olla niin katoavaista, jos huonosti käy.

Don't take anything for granted. 

"Kun yksi ovi sulkeutuu..

..toinen ovi avautuu, mutta usein jäämme tuijottamaan sitä sulkeutunutta ovea niin pitkään ja niin pettyneinä, että emme näe niitä ovia, jotka avautuivat meille."

Alexander Graham Bell

Nämä viikot etenevät kyllä ihan toisin mitä sitä etukäteen suunnittelee. Viime viikkoon osasin varautua. Sinne oli suunniteltuna asioita, vaikka sitten toteutuma oli vielä runsaampaa. Tälle viikolle en ollut suunnitellut yhtään mitään muuta kuin lukemista. Vain ja ainoastaan. Mutta ei. Tässä on taas parin viime viikon aikana ollut vaikka ja mitä mikä on horjuttanut keskittymistä. Ja suorastaan stressannut. Yllättävää? No ei. Ei oikeastaan. Elämä vähän vaan on.

Olen ollut töissä samassa työpaikassa vuoden 2012 keväästä lähtien. Olen ollut onnekas, sillä Kuopiosta on hurjan vaikea löytää osa-aikatöitä tältä alalta niin joustavasti, miten mulle suotiin. Pystyin käytännössä itse määrittelemään, milloin pystyisin tekemään töitä. Se, jos jokin, oli luksusta. Vähän liiankin hyvää ollakseen totta. Viime keväänä tunteja oli vähän. Liian vähän. Ei siksi, ettenkö olisi voinut tehdä töitä. Täysin siksi, että 2 harjoittelijaa korvasi mun työpanoksen enemmän kuin hyvin. Ymmärrettävää kyllä, mutta kevät oli rahallisesti hiukkasen tiukka.

Tämän kesän edetessä alkoi tulla selvemmäksi ja selvemmäksi se, että syksyllä töitä ei tulisi olemaan. Keväällä lupailtiin kuitenkin viikonloppuja, kesäkuun alussa kohauteltiin olkapäitä ja todettiin, että ei osaa vielä sanoa mitään. Viime viikon perjantaina sain varmistuksen työnantajalta, että tunteja ei olisi ollenkaan. Tähän oli varauduttu vaikka silti jollain pienellä tasolla sitä silloin toivoi, ettei näin kävisi.

Sitä tosiaan sanotaan, että yhden oven sulkeutuessa uusia avautuu. Viime viikolla olin jopa vähän kauhuissani siitä, että menetin työni. Nyt olen oikeastaan myös jollakin tapaa kiitollinen. Tämä pakottaa mut miettimään uusia kuvioita. Liikkumaan eteenpäin. Se olisi ollut fakta, että vaikka olisin työni saanut pitää pelkkien lauantaitöiden muodossa, se ei olisi riittänyt elättämään mua. Auttanut, mutta ei riittänyt.

Toisaalta taas, olen ihan solmussa tämän asian kanssa. Tänä vuonna pitäisi saada luettua pääsykokeisiin sen verta hyvin, että sisällä ollaan seuraavana syksynä. No, jos ei, sillekään ei tietenkään voi mitään. Mutta lähtökohtaisesti panostaa pääosin tähän mikä oikeasti on tärkeää. Tekisin enemmän kuin mielelläni työt pelkkinä viikonloppuina tai osittain iltatöinä mutta Kuopiossa tämä on melkeensä mahdotonta. Oman alan työpaikat on viikonloppuisin lähes poikkeuksetta kiinni sunnuntait, lauantaiaukioloajat ovat lyhyet ja iltaisin ovet suljetaan suhteellisen aikaisin. Näyttää aikas huonolta ilta- ja viikonlopputyötä haluavalle. Päivätyöt eivät oikein myöskään tule kysymykseen, kiitos luentojen. Kurssit kun starttaavat jo heti syyskuussa. Otin alkuviikosta yhteyttä yhteen potentiaaliseen työpaikkaan, joka on lähes ainoita tämän alan paikoista Kuopiossa, joissa on pitkät aukioloajat. Tämä siis tiesi työhakemusta että CV:tä.

Voi luoja kuinka tähänkin saa kulutettua aikaa. Kulutin kolme iltaa, jotta sain hiottua hakemuksen siihen pisteeseen, että olin tyytyväinen. Suunniteltua kauemmin, mutta jälleen pieni perfektionisti sisälläni ei tahtonut antaa periksi. Varsinkin kun tämä oikeasti oli se ainoa tsäänssi saada töitä paikasta, jonka aukioloajat sopivat omiin opiskelusuunnitelmiini.

Kotistudio a la Laura ;)

CV:n kuva meinasi tuottaa pientä päänvaivaa. En muka löytänyt koneelta yhtään mitään, mikä olisi kelvannut. Iltaisin töistä kotiuduttua hellepyöräilyn jälkeen ei ollut kovin freesi olo, jotta olisi viitsinyt lätkäistä sellaisen kuvan työhakemukseen. Tämä siis tarkoitti aamukuvailuja. Halusin luonnonvaloa edes hiukkasen, parveke oli ainoa paikka, jossa sitä oli tarpeeksi saatavilla vaikkakin aurinko paistoi ihan väärältä puolen taloa. Ja taustakin piti olla valkoinen. Aikaa oli hurjat 15 minuuttia onnistua ennen kuin pitäisi olla menossa töihin. Ei ne helpoimmat olosuhteet.

Sain hakemuksen liikkeelle myöhään torstai-iltana. Olin perjantaina niin silmät ristissä ja nuppi jumissa aamulenkillä, että ei mitään rajaa. Siinä kävellessäni kerkesin jopa miettiä aikaista nukkumaanmenoa illalla, että jaksaa seuraavana päivänä töissä. Se on hyvä tajuta about 5 minuutin päästä tästä ajatuksesta, että lauantaina ei ole töitä. Nyt tosiaan oli jo perjantai. Pieni järkytys havahdutti kummasti. Että näin ne viikot vaan häviää. ;) Hyvä että perässä pysyy.

Rajallisten työmahdollisuuksien takia on myös pakko miettiä muita vaihtoehtoja. Joulukuun loppuun olen sidottu Kuopioon yliopiston takia. Sittenpä loput pakolliset kurssit on saatu suoritettua. Gradua en tahtoisi vielä tähän vuoteen taakaksi ottaa, kyllä tuo pääsykoelukeminen menee senkin edelle. Varsinkaan kun en kehtaisi ottaa aihetta ja ilmoittaa, etten meinaa mitään tehdä sen eteen ennen seuraavaa kesää. Olisipa sekin reilua ohjaajia kohtaan. Toisaalta, tällä perusteella saisi nostaa opintotukea koko kevään, eli eläminen olisi niiltä osin taattua. Siitäkin on ollut puhetta, että tulevaisuudessa ei mahdollisesti saisi jäljellä olevia tukikuukausia uuteen tutkintoon. Joten mitäpä niitä kuukausia turhaan pihtaamaan, jos niitä en käyttööni edes saa eläinlääkistä varten. Soitin ihan Kelalle kysyäkseni tästä mutta ei sieltä osattu sanoa yhtään mitään. Että uudistuksesta tietoa odotellessa.. Tässä vaiheessa, kun tietoa ei tästä ole, on pakko miettiä muuta. Ja se muu on jotakin sellaista, kuin muutto. Muutto pois Kuopiosta. Ja minnepä muualle kuin pääkaupunkiseudulle.

Voitteko uskoa, että tämän viikon aikana olen kehittänyt itselleni muuttokuumeen. Siis minä! Helsinkivastainen ihminen, joka olisi vielä puoli vuotta sitten mielellään suunnitellut muuttavansa minne tahansa muualle! Olisin nauranut tälle hyvinkin räkäisesti viime keväänä. Onhan tämä käynyt mielessä jo aikaisemmin hyvin pintapuolisena ajatuksena, mutta tällä viikolla olen pohtinut tätä jo ihan tosissani. Asunnon saaminen olisi paljon helpompaa keväällä kuin syksyllä. Koirallisena ihmisenä ei mitä tahansa asuntoa voi ottaa. HOAS:n opiskelija-asunnot tietenkin asia erikseen. Myös lenkkeilymaastoja on pakko katsoa sillä silmällä. Sekä myös sijaintia - jos tekisin töitä pääkaupunkiseudulla, työpaikkani olisi vaihtuva. Ja työalue laaja. Sijainti, josta pääsee helposti liikkeelle, olisi oleellisen tärkeä.

Te, jotka asutte pääkaupunkiseudulla, ette voi varmaan ymmärtää sitä kuin sekavalta koko pääkaupunkiseudun aluekartta näyttää näin ulkopuolisen silmissä! Alueita on vaiks kuinka, eikä mitään käsitystä siitä mille alueelle voisi jopa kuvitella muuttavansa. Sen verta sain viikossa selville, että Jakomäki on jostain syystä aluetta, jota ihmiset pitävät pahamaineisena. Minä, mitään tietämätön, katselen vain alueita sillä silmällä että heeeei, onpas kivan lähellä yliopistoa ja päädyn sitten varmaan johonkin ihan kamalaan paikkaan. :D Tämä (maalaistollo) ei tietänyt Helsingistä muuta kuin Viikin. Ja sitäkään en olisi varmaan osannut kartalle sijoittaa. Että hyvät lähtökohdat, eikös? ;) Töissä on ollut viikolla mitä hiljaisinta, joten asiakkaiden vaihtumisen välissä Helsingin kartta on alkanut tulla hyvinkin tutuksi. VVO:n asuntokohteita on selattu kartan avulla, ja yksityisten vuokra-asuntoja tutkiskeltu haaveilun lomassa.

Vaikka tämäkin vaihtoehto kuulostaa niin houkuttelevalta, sekin on vasta yksi monista. Ensi kesä mietityttää jo valmiiksi. Jos Kuopiosta töitä riittäisi, olisi kuitenkin ihanaa viettää kesä täällä. Vaikka Helsingin puolella ei varmasti mitään vikaa olisikaan olla, kesä voisi olla suhteellisen yksinäinen. Tärkeimmät kaverit ovat Kuopiossa. Samoin huikea treeniseura. Sekä koirien koirakaverit. Onneksi en sentäs olisi yksin, se hyvä puoli on noissa karvarukkasissa.

♥

Ja jotta tämä ei olisi ihan näin helppoa, myös muita vaihtoehtoja vuoden toteutukseen löytyy.  Kaikki on tässä vaiheessa niin auki. Se, miten syksy lähtee liikkeelle, ratkaisee jo aikas paljon. Tätä hetkeä kuvaava sana on epätietoisuus. Mä en helposti menetä yöuniani. Mua on siunattu älyttömän hyvillä unenlahjoilla. Nukun öisin kuin mikäkin pikkupossu. Mutta tämä asia on pitkästä aikaa sellainen, joka jopa vei multa yhden yön unet. Heräsin maanantai-tiistai välisenä yönä ennen neljää ja siinäpä sitten vatvoin asioita suuntaan jos toiseen. Ihan tuskastuttavaa, kun en voi tässä vaiheessa vaikuttaa oikeastaan mihinkään. Voin vain odottaa syyskuuta, opiskelijaelämän alkua ja kiristää rahapussin nyörejä tulevaisuutta miettien. Kiitos kesätöiden, rahatilanne on tällä hetkellä hyvä. Mutta nyt on nyt, ja vuoden vaihteessa voip olla ihan eri tilanne... Että voi huoh. Tämä epävarmuus syö. Huomaan nyt itsessäni ihan uuden puolen. Vaikka koen, ettei elämässä tarvitse ihan kaikkea lukkoon lyödä ja joka ikistä asiaa suunnitella, niin tässä on asia, joka stressaa. Ja paljon. Ainoa asia mistä voin olla täysin varma, on se, että seuraavat 4 kuukautta tulen pysymään Kuopiossa opintoja suorittaen. Niin, ja tietty se, että pääsykoeluvut jatkuvat opintojen ohessa.

Ihanat aurinkoiset aamulenkit ♥

Lukutunteja kertyi noin 4 tuntia tälle viikkoa. Sekin pääosin kemian ykköskurssin kanssa Moolia lukien. Potentiaalia olisi ollut vaikka ja mihin viikonlopun osalta, arkipäivien illat kun kului joko treeneissä tai hakemusta väkertäen. Mutta ajatus ei oikein meinannut pysyä kasassa. Johtuu joko liian pitkästä tauosta, joka nyt on ollut lukemisten kanssa. Viime viikko meni ihan harakoille kaikenmaailman soutujen ja uimareissujen myötä. Tällä viikolla kun sain asetuttua keittiön pöydän ääreen kirjan kanssa, keksin kymmenessä minuutissa jotain selvitettävää tai tarkistettavaa. Opintoja, asuntoasioita, Helsingin asuinalueita, Kela-juttuja, raha-asioita.. You name it. Käytännössä siis samaa asioiden vatvomista puolin ja toisin. Sunnuntaina illasta alkoi vihdoin ja viimein jonkun sortin rutiinia taas löytyä. Ja ehkä sekin helpotti, että sain mielenrauhan monen asian osalta. Selvittelin kaiken sen, mitä tässä vaiheessa on mahdollista selvitellä.

Lukusuunnitelman, minkä julkaisin aikaisemmin, saa melkeenpä laittaa ihan kokonaan uusiksi.  Kuten moni muukin on todennut, työt hankaloittaa lukuja omalta osaltaan. Ja vaikka jaksamista olisi, sitten muu elämä tulee tielle. Tässä vaiheessa tuntuu helpommalta vaan antaa elokuun kulua ja tehdä se mitä pystyy. Tärkeintä tässä vaiheessa olisi saada nukuttua tarpeeksi ja pidettyä edes jonkin sortin lukurutiinia yllä. Pitkät, päivien mittaiset lukutauot ei vaan sovi mulle. Se vaikeuttaa lukemista liikaa. Keskittyminen ja aloittaminen käy liika vaikeiksi. Melkeensä joka päivä pitäisi saada tehtyä jotain. Eli elokuun arkipäivien tavoite on sitten se, että vähintään yksi tunti pitäisi saada tehtyä asioita pääsykokeen eteen. Joko laskemalla, teoriaa lukemalla tai muistiinpanoja tekemällä.

Jos jotain tulen sitten Kuopiosta kaipaamaan (niitä asioita kun on monta), se on kyllä yhteislenkit hyvässä seurassa. Ne on ihan parhautta. Ja jotain sellaista mitä arkeensa kyllä tulisi kaipaamaan. Niin tytöt kuin minäkin.

Koipieläin 3kk - treffattiin kaveripariskunnan uusin tulokas ekaa kertaa. Reipas neiti P ♥

Tuleva viikko näyttää näiltä osin suht tyhjältä treenejä ja yksittäistä kahvitteluja lukuun ottamatta. Huomiseksi vapaapäiväksi on sovittuna kahvittelutreffit kaverin kanssa, jolla on saman alan koulutus pohjalla mitä itsellä mutta aloittelee nyt sitten neljättä lääkisvuottaan Kuopiossa. M on työskennellyt vuosia vuokrafirman kautta pääkaupunkiseudulla sekä keikkaillut tämän samaisen vuokrafirman kautta ympäri Suomen meidän alan hommissa. Eli juuri niitä vaihtoehtoja mitä itsekin mietin. Kutsuin M:n tuhoamaan kanssani mutakakkua, ja samalla kuulen ihan kaiken mitä kuultavaa on ko. vuokrafirman kautta työskentelemisessä. Hyviä ja huonoja puolia, miten keikkatyöt käytännössä ovat hoituneet, palkkauksesta ynnä muusta. Sekä tietenki pääkaupunkiseudulla asumisesta. M kun on sieltä kotoisin. Iih! Can't wait!

14 työpäivää jäljellä. A change is gonna come.