Vanhan vuoden loppuja

Vanha vuosi alkaa olla lopuillaan. Vietetään sitä aikaa, kun voidaan hengähtää hetki. Ja no, jännitetään siinä sivussa sitä, miten uusi vuosi alkaa.

Maaliskuulta, kun vihdoin ja viimein kasasin materiaalit yhteen ja pistin paikoilleen

Mä olen pari päivää mietiskellyt pääsykoejuttuja. Lähinnä siksi, että kännykkäni antaa jatkuvia muistutuksia koko kokeen olemassaolosta whatsapp-ryhmäviestien takia (liityin syksyllä ryhmään, josta en sitten hennonut erota, selitin itselleni, että tahdoin nähdä kuinka mukana olleet tyypit pärjäisivät kokeessa ja ketkä pääsisi sisään). En voi olla miettimättä sitä, miten olisin itse pärjännyt, olisinko osannut tänä vuonna, olisinko ollut paremmassa iskussa, olisinko ehkä päässyt sisään. Sama juttu kuin viime vuonna; koepäivänä (ja muutamina päivinä sen jälkeen) että myös tuloksien julkaisemispäivinä pääsykoe pyörii mielessä entistä enempi. Isoksi osaksi juurikin siksi, että mä edelleen koen niin, että jotain jäi kesken. Ja niin nurinkurista kuin se onkin, mä kaipaan sitä lukurytmiä, jotain joka pakotti mut työskentelemään.

Oon pari päivää pohtinut omaa kevättä ja sitä, mistä mun arki tällä hetkellä koostuu. Huhtikuu oli ihan jäätävän kiireinen pennun takia. Pikkulikassa on ollut työtä, enempi kuin missään aiemmassa pennussa. Tuntui, että päivät täyttyi itsestään asioilla, joita piti pennun kanssa tehdä. Pennun sosiaalistamisesta. Piti käydä katsomassa autoja. Ihmisiä. Ostaria. Käydä ajelemassa asuinalue ympäri bussilla. Monta kertaa päivässä. Siitä sitten laajentaa elämää keskustaan, kaupalle, aksahallille... Mun koko huhtikuu ja toukokuun alku meni sykleissä, jotka painottui pennun hereilläoloaikaan. Kun penku heräsi, tehtiin asia x, ja jonka jälkeen nukutin pentua keittiössä. Ja jälleen sama kuvio toistui. Päivä päivän jälkeen.

Nyt kun pikkulikka alkaa olla isompi, ja meidän rytmi alkaa tasaantua (aamupäivällä nukutaan ja iltapäivästä tehdään aktiivisemmin) ja pirpana nukkuu itsenäisesti portin takana keittiössä, mä olen ns. vapaampi. Mun ei tarvitse istua keittiössä nukuttamassa pentua ja opettamassa sitä rauhoittumaan yhteen huoneeseen. Mä voin vaan lykätä koiralapsen nukkumaan omaan tilaansa ja keskittyä omiin hommin. Tähän tilanteeseen ollaan päästy kunnolla viimeisen viikon aikana. Nyt sitten kun mulla on päivisin enemmän omaa aikaa käytettävissäni, huomaan kaipaavani jotain, mikä tiukasti rytmittäisi omaa päivää. Kuten silloin rytmitti, kun luin pääsykokeisiin. 

Se on aika hassua, että helmikuussa, kun päästin irti pääsykoeluvuista, huomasin olevani kuitenkin ihan inan helpottunut siitä, ettei tarvinnut lukea. Sai viettää VAPAAATA, vain olla. Tiedättekö sen tunteen, kun on tehnyt pidemmän pätkän töitä (kuten vaikka kesällä), ja sitten sitä vaan odottaa sitä päivää, kun loma alkaa. Joko kesätyöt loppuu tai sitten vakityöläinen pääsee kesälomalle. Mä odotin helmikuussa sitä fiilistä. Ja nyt sitten 3 kuukauden jälkeen huomaan, että nyt mä kaipaan elämääni jotain, mikä pitää rytmiä yllä. Gradun tekeminen ei ole tuonut mulle sitä samaa fiilistä, koska sen tekeminen tähän mennessä on pennun takia ollut aika rikkonaista. Ja, kuten sanottua, mulla ei ole mitään tiukkaa aikataulua, deadlinea, mihin päivämäärään se (tässä vaiheessa tutkimussuunnitelma) pitäisi olla valmis. Mä voisin asettaa itselle päivämäärän, toukokuun viimeinen päivä, siihen mennessä asia x tulisi olla tehtynä. Tässä tökkii ihan inan se, että se päivä on joustava. Jos nyt en saakaan jotain tehdyksi siihen mennessä kokonaan niin eipäs se mitään haittaa, joutaa myöhemminkin. Pääsykokeen kanssa tuli se raja vastaan, että päivä ei ollut joustava. Sulla oli yksi tietty päivä odottamassa, mikä oli ja pysyi. 

Mä siis kaipaan aikataulutusta, paineen tuntua siitä, että pitäisi olla tekemässä jotain. Selvästi 3 kuukautta oli tarpeeksi osoittamaan, että kotona vapaalla istuminen (vaikka sitä gradua ihan vähän on tehnytkin) on liikaa. Tajusin (siis aikalailla nyt, kun kirjoitan tätä tekstiä) myös sen, että mä kaipaan myös töitä. En välttis sitä tekemistä työn itsensä takia pelkästään, vaan sen, että pääsee välillä oikeasti sosialisoimaan ihmisten kanssa ja tekemään muutakin, kuin olemaan kotona. Saatoin aiemmin valittaa siitä, että työt häiritsi pääsykoelukuja. Nyt tajuan, että ne piti omalta osalta sitä pääkoppaa kasassa. Antoi hengähdystaukoja lukemiseen. Jaksamista. 

Kaksi viimeistä kulunutta päivää on omalla tavallaan saaneet mut levottomaksi. Mikä on hyvä asia. Ne on herätelleet mua. Mä olen ollut hirmuisen ajautunut tähän kotirytmiin, ja nyt mä kaipaan päästä irti siitä. On ihmisiä, jotka eivät voisi olla kotona pitkään tekemättä mitään. Esimerkiksi työttömänä. Ne kaipaavat töitä, tekemistä, muita ihmisiä tms. päiviinsä. Mä olen puolestaan ajatellut olevan sitä mallia, joka voisi olla hirmuisen tyytyväinen vapaammasta arjesta. Ja mä puolestaan olen ihan äärimmäisen tyytyväinen siitä, että mullakin on tullut raja vastaan. Se raja olisi tullut jo todennäköisesti paljon aiemmin, jos pentua ei olisi ollut. Sen huoltaminen kun oikeasti on käynyt työstä. Ja nyt pennulla selvästi alkaa olla valmiuksia pidempiin yksinoloihin mikä mahdollistaa sen, että voisin saada jotain rytmiä omaan arkeen. Kuulostaa aikas kivalta.

Mun pitäisi olla suunnittelemassa graduntekoaikataulua Sitä, kuinka saan tutkimussuunnitelman viimeisteltyä ja valmiiksi. Mutta jostain kumman syystä viimeiset pari päivää mä oon nyt sitten miettinyt pääsykoejuttuja. En tosissani, en oikeasti siten, että ottaisin huomenna kirjan käteen ja aloittaisin fysiikan ykköskurssista (tosin en mä nyt siitä edes aloittaisi, jos lukemaan ryhtyisin :D ). Mutta myönnän kertaalleen miettineeni sitä, että jäisiköhän viikonlopuille sen verran aikaa, että ehtisin tarttumaan fysiikan kirjoihin. Tämä ajatus järkytti mua ihan hirveästi. Ehkä eniten siksi, että en oikeasti edes ymmärtänyt kuinka paljon mua vaivaa se, että lukemiset jäi kesken. Vielä tässä vaiheessa tunnun miettivän sitä, että pitäisikö lukea. 

Voiko tällainen asia jäädä vaivaamaan? Jos jättää kesken jotain sellaista, mitä on joskus tosi kovasti tahtonut? Järkisyistä? Miettiikö sitä koko elämänsä loppuun asti, että entä jos? Entä jos tiedostaa, että nykyinen ammatti (tai se, mihin on valmistumassa) voisi olla järkevämpi ratkaisu, esimerkiksi rahan kuin työtilanteen takia, onko se syy tarpeeksi hyvä syy olla yrittämättä? Entä kun ei tiedä, voisiko olla onnellinen siinä ammatissa? Ja mistä sitäkään tietää olisiko se toinen ammatti, uusi ammatti, sitten sellainen, joka sopisi itselle? Voiko jotain tuollaista tietää, jos ei ole ennen sitä työtä tehnyt? 

Niin hirmuisen paljon kysymyksiä Eikä ne edes lopu tuohon. Ja mulla ei ole kunnollista vastausta mihinkään.

Nauttikaa te, jotka olette kokeen päihittäneet. Te teitte parhaanne, ja nyt sitten jännityksellä odotetaan mihin se riittää. ♥

Kevään kulkua

Niin se aika menee. Ollaan jo toukokuussa. Pääsykokeeseen on enää noin viikko aikaa. Kaikki se, lukeminen ja laskeminen siis, tuntuu tällä hetkellä hirmuisen kaukaisilta ajatuksilta. 

Helmikuussa vietettiin joulua ja veljen synttäreitä Rovaniemellä

Oma helmikuu tuntui menevän osittaisesti pienessä.. no, sumussa siis joo. Siinä mielessä, etten oikein osannut sanoa, mitä mä ajattelin muuttuneesta tilanteesta. Pääsykoemateriaalit lojui kuukauden ajan keittiön parilla tuolilla ja pöydällä. Ne eivät olleet tiellä, koska yksin asuvana tarvitsin pääosin vain yhtä tuolia. ;) Tai jos sain kahvitteluseuraa, niin toinenkin tuoli oli vapaana. Mutta kaksi muuta tuolia notkui Valmennuskeskuksen kirjoja, kemian ja fysiikan kirjoja, vihkoja, monisteita.. Ne vaan oli. Ihan kuin en olisi tahtonut luopua, ja jättämällä materiaalit paikoilleen, mun ei tarvinnut käsitellä asiaa.

Olinhan mä myös jollain pienellä tasolla helpottunut. Siitä, että mulla oli ihan järkevä ja hyvä syy olla hakematta. Sain vapautuksen. Sain vapaata aikaa. Sain tehdä mitä tahdoin. Se tuntui.. uskomattomalta. Ei mulla ollut ollut vapaita päiviä pitkään aikaan. Olin kumminkin kaksi vuotta elämästäni käyttänyt pääsykoelukemiseen. Tai ainakin yrittänyt. Miten mä osaisin elää mun elämääni toisin? Normaalisti? Kaiken lisäksi tunsin samaan aikaan katkeruutta siitä, etten taaskaan saanut kunnollista hakukertaa aikaan. Ensimmäisen viikon ajan tunsin myös syyllisyyttä siitä, etten lukenut. Mietin, että olisinko jatkanut fysiikan läpikäyntiä. Tuntui, että se jäi kesken. Kaikki jäi kesken. Mutta luinko mä sitten? Ehen. Totuttelin siihen, että oli vapaampaa arkea. Ja niin kuin aina, nopeastihan siihen tottui, että sai tehdä muuta kuin vaan lukea..

On myös yksi toinen syy, jonka takia mun oli loppujen lopuksi suhteellisen helppo hyväksyä se, etten mä hakisi tänä keväänä. Ja se syy käveli mun kynnyksen yli huhtikuun alussa. Tai no, itse asiassa se tuli kantamalla, mutta no.. Kumminkin. ;)

Kolmen vuoden etsinnän tulos. 

Kolme pitkää vuotta. Sen piti tulla jo kaksi vuotta sitten. No ei tullut. Sen piti tulla vuosi sitten. No ei tullut sittenkään. Sen piti tulla lokakuussa. Sen piti olla niin varmaa. Mä oikeasti laskin sen varaan, että loka- ja marraskuu olisi todella kehnot lukukuukaudet, koska pennun sosiaalistaminen ei ole helppoa. Se vie aikaa. Mutta ei. Ei sittenkään. Ja lopulta kun alkoi näyttää enempi ja enempi siltä, että pentu tulisi keväällä, olin aluksi ihan kauhistunut. Mietin, että miten ihmeessä mä hoidan pääsykoeluvut ja pennun. Pystyisinkö? Jaksaisinko? Päätin jaksaa ja pystyä. Kun on etsinyt kolme pitkää vuotta, ei kieltäytyminen ole vaan edes vaihtoehto, koska sopivia (mulle kelpaavia) pentuja ei niin vaan osu kohdalle. Ja sitten kun helmikuussa tuli tämä gradutilanne eteen, tajusin, että tämä kevät ei vaan ollut mua varten. Mä en nyt ehk ihan usko siihen, että meitä ohjaillaan jostain ylhäältä käsin, mutta tuli sellainen fiilis, että koska nämä asiat loksahtelee paikoilleen näin, niin tuo pääsykoe nyt vaan ei kuulu tähän kevääseen. Jos sen aika on tullakseen niin se kyllä tulee.

Tänä perjantaina ollaan eletty pentuarkea jo viiden viikon verran. Pikkulikka on maailman kamalin koiralapsi. ♥ Se on itsenäinen, taistelutahtoinen, äärimmäisen sinnikäs ja pelkkää tulta ja tappuraa, kun jokin asia ei mene hänen mielensä mukaan. Asennetta isolla A:lla. Välillä mulla oli ranteisiin asti verisiä viivoja, kun mietittiin X:n kanssa miten jokin asia pitäisi sujua. Silloin kun tätä likkaa kiukuttaa, niin sormet on hyvä pitää kaukana. ;) Tämän paimenlapsen kanssa mikään ei tule ilmaiseksi, ja jos jostain väännetään niin sitten kanssa väännetään kunnolla. Ja kaikesta tästä huolimatta, en voisi tyytyväisempi olla. Tämä sinnikkyys ja asenne kun saadaan kohdennettua oikein niin mulla on käsissäni kultakimpale. ♥ Sitä se siis on jo nyt, mutta "hiukan" vielä etsitään oikeita käyttäytymismalleja.. ;)

Silloin kun mulla on paha olla tai ajatussolmuja, mä kehitän itselle projektin. Sellaisen, mihin saa heittäytyä kunnolla. Vuosi sitten syksyllä, lokakuu oli aikas rankka (siitä löytyy blogin puolelta yhteenvetopostaus; mummoni kuoli, mr. X oli enempi ja vähempi kuvioissa, motivaatio hukassa tms.) ja silloinkin projektoin. Nimittäin silloin mä luin. Ihan hirvittävän paljon. Luin kolmessa viikossa monen monta kirjaa. Taisin kahlata läpi 2 kirjasarjaa. Ja sitten kun ne oli käyty, olin saanut projektin päätöksen ja aloin taas "elämään". Sen jälkeen mä en koskenut kirjoihin moneen kuukauteen. Ja jotenkin sama kävi myös tänä keväänä. Gradun tilanne eteni hyvin vähän helmi- ja maaliskuun paikkeilla, sillä KYS:n isompi palaveri oli sovittu vasta maaliskuun loppupuolelle. Mulla oli liikaa aika käsissäni, ajatukset sekaisin. Joten mä projektoin. Nimittäin blogin kanssa.

Tämän blogin viime postauksen viimeinen kappale koski itse asiassa blogin tulevaisuutta. Sitä, mitä mä tekisin. Mä sitten loppujen lopuksi päädyin sulkemaan tämän blogin pieneksi hetkeksi, jotta saisin nollata tilannetta. Mä en tiennyt, että palaisinko tänne enää. Blogin sulkeminen ajaksi X on harvemmin fiksua siinä suhteessa, että se mahdollisesti karkottaa hyvin monta lukijaa. Tosin, mistä mä tiedän kuin moni teistä jo lähti siinä vaiheessa, kun mä päätin olla hakematta ja ilmoitin siitä. Ja taas toisaalta, vaikka lukijat antaa blogeille paljon niin siitäkin huolimatta mä olen kirjoittanut tätä loppujen lopuksi itseäni varten. Ja siitä syystä mä tein itsekkään päätöksen sulkea blogin hetkeksi, koska musta tuntui siltä. Joten mä olen ja en ole siitä pahoillani.

Loppujen lopuksi mä sitten toteutin sen mitä olin ajatellutkin; yhdistin vanhan koirablogini ja pääsykoeblogin yhdeksi jatkumoksi. Ajattelin aina, että jos joskus pääsisin sisään (eläin)lääkikseen, niin olisin yhdistänyt kaikki vanhat postauksen tänne vinkupallo-osoitteen alle. No, sitä nyt ei sitten ole vielä tapahtunut, enkä tiedä tuleeko tapahtumaankaan. Pääsykoeluvut on jäissä, joten en sitten nähnyt aiheelliseksi alkaa postaamaan tänne jäätäviä määriä koira- ja pentukuvia sekä pentuarkikuulumisia. Tahdoin kumminkin jatkaa bloggaamista; sitä kun on tehnyt muodossa tai toisessa vuodesta 2009 niin ei sitä tahdo poiskaan jättää elämästä. Se on niin vahvasti osa mua, ja onhan noita kuulumisia niin arvokasta lukea jälkeenpäin. ♥ Loin uuden osoitteen ja heitin kaikki postaukset kahdesta blogista sinne. Kävin aika raa'alla kädellä pääsykoeblogin postauksia läpi; en tahtonut jättää mitään viittauksia siihen, mikä paljastaisi hakukohteen lukijalle. Musta on ok, että mun lähipiiri tietää asiasta ja siitä, mihin olen kaksi viimeistä vuotta elämästäni käyttänyt. Mutta loppujen ei tarvitse sitä tietää, eikä tieto siitä, miten mun lukemiset on edenneet toisi mitään lisäarvoa koirablogille. Siksi menettelin postauksien suhteen kuten menettelin. Nostin esille sen mikä arvokasta oli; meidän arjen.

Meidät siis löytää tällä hetkellä täältä.

Mietin pitkään, että jaanko koirablogin osoitetta täällä. Mutta sitten toisaalta jäin miettimään; mitä väliä sillä on? Ne, jotka ovat kiinnostuneet lukemaan meidän (pentu)arjesta (vaikka siihen ei pääsykoelukuja tällä hetkellä sisällykään), voivat sen tehdä. Tosin blogin tyyli on niin huomattavan erilainen siinä suhteessa, ettei se sisällä samanlaista kerrontaa mun omasta arjesta. Sellaista arkea, jota tuli kerrottua tämän blogin puolelle. Tuo (koira)blogi on julkinen myös muille koiratutuille, sellaisille, joita en edes tunne (pennun kasvattajan kautta ovat voineet saada osoitteen). En osaa sinne vuodattaa niin yksityiskohtaisesti asioita omasta yksityiselämästä, joita tänne tuli kirjoitettua. Ja tännehän niistä tuli vuodatettua sen takia, että ne vaikutti niin hirmuisen kovin mun lukumotivaatioon. Aikalailla suora syy-seuraus-suhde. Eli "uuden" blogin tekstit koskee hyvinkin pitkälti koira-arkea, pentuarkea. Loppujen lopuksi siis aika tyypillinen koirablogi, ei mitään erikoisempaa sen suhteen. 

Mietin, että voisin tulla päivittelemään tähänkin blogiin pikaisia kuulumisia silloin tällöin. Ehkä. Katsotaan. Pohjimmainen ajatus oli kumminkin se, että blogi olisi muiden hakijoiden löydettävissä, jos joku tuleva pääsykokeen kanssa tuskastelija tahtoisi vanhoihin postauksiin palata. Ja oikeasti, ovathan kaikki teidän jättämät kommentit ihan äärettömän arvokkaita. Ne ovat oikeasti auttaneet jaksamaan monet kerrat. Olen enemmän kuin kiitollinen niistä. 

Niin, ja mites se gradu ja muu elämä.

Aika pitkälti on elämä pyörinyt pikkusintin ympärillä. Gradu etenee hiljakselleen. Pidettiin isohko palaveri KYS:llä, jonne tuli traumatologian ja kirurgian vastuulääkärit sekä muita tärkeitä tyyppejä (osastohoitajia, osteoporoosihoitaja tms.). Sovittiin pilotista, haastatteluista, käytännön jutuista. Kävin paria päivää myöhemmin huhtikuun alussa tutustumassa KYS:llä osteoporoosihoitajan työhön ihan käytännössä. Tutkittiin KYS:n potilasjärjestelmää, käytiin lääkärin kierrolla (aivan älyttömän hieno kokemus, tuli sellainen Greyn Anatomia -fiilis, kun seisoin kuuntelemassa lääkäriä ja hoitajia) ja haastateltiin kolme potilasta traumatologian osastolla. Mielenkiintoinen kokemus kokonaisuudessaan, oli jännä nähdä sitä tilannetta, jossa saattaisin syksyllä sitten potilaita haastatella. Nyt keväälle on tarkoituksena työstää tutkimussuunnitelma, ja sen pohjalta hakea luvat mm. haastatteluihin.

Töiden suhteen tuli myös eteen isohkoja yllätyksiä. Se työpaikka, jossa olin vuosi sitten tammikuussa aloittanut, on ollutta ja mennyttä. Siellä tapahtui tosiaan pieniä muutoksia osa-aikaistyöntekijöissä, ja apteekkarin toiminnan takia otin jopa yhteyttä liittoon. Lakimiehen kanssa tuli siis puhuttua puhelimessa ja jos olisin tilannetta eteenpäin vienyt, olisi mulla ollut oikeus vaatia korvauksia menetetyistä tunneista/rahasta. En sitten lähtenyt tappelemaan ko. asiasta, koska pelkäsin sen vaikuttavan tuleviin työmahdollisuuksiini alalla (jos nyt alalle jään). Tosin, eipä hätä ollut tämän näköinen. Entisen työpaikkani (se, mistä lähdin 2 vuotta sitten) apteekkari soitti ja kysyi töihin; heillä olikin yllättävä 2 kuukauden tarve kesälle. Sepäs sopi vallan mainiosti. Pääsen siis palaamaan kesäkuun alussa pariksi kuukaudeksi ensimmäiseen työpaikkaani, jossa toimin laillistettuna farmaseuttina ensimmäistä kertaa. Saankohan vielä jopa nimetyn työtakkini päälleni? Ehkäpä, nähtäväksi jää. Aikas 'nostalgista'. :) Tietenkin se on hienoa, että voi sanoa tehneensä työnsä hyvin ja jotain oikein, kun kerta mua pyydetään uusiksi töihin. Mutta kesästä tulee pitkä; tuo apteekki on hurjan hiljainen verrattuna siihen, jossa jo kerkesin melkein vuoden olla. Päivät tulevat tuntumaan hyyyyvin pitkiltä. Mutta elämä on, näillä mennään nyt. 

Tsemppiä kaikille loppurutistukseen. Vaikka en enää geimeissä mukana olekaan niin silti hengessä mukana!