Kevään kulkua

Niin se aika menee. Ollaan jo toukokuussa. Pääsykokeeseen on enää noin viikko aikaa. Kaikki se, lukeminen ja laskeminen siis, tuntuu tällä hetkellä hirmuisen kaukaisilta ajatuksilta. 

Helmikuussa vietettiin joulua ja veljen synttäreitä Rovaniemellä

Oma helmikuu tuntui menevän osittaisesti pienessä.. no, sumussa siis joo. Siinä mielessä, etten oikein osannut sanoa, mitä mä ajattelin muuttuneesta tilanteesta. Pääsykoemateriaalit lojui kuukauden ajan keittiön parilla tuolilla ja pöydällä. Ne eivät olleet tiellä, koska yksin asuvana tarvitsin pääosin vain yhtä tuolia. ;) Tai jos sain kahvitteluseuraa, niin toinenkin tuoli oli vapaana. Mutta kaksi muuta tuolia notkui Valmennuskeskuksen kirjoja, kemian ja fysiikan kirjoja, vihkoja, monisteita.. Ne vaan oli. Ihan kuin en olisi tahtonut luopua, ja jättämällä materiaalit paikoilleen, mun ei tarvinnut käsitellä asiaa.

Olinhan mä myös jollain pienellä tasolla helpottunut. Siitä, että mulla oli ihan järkevä ja hyvä syy olla hakematta. Sain vapautuksen. Sain vapaata aikaa. Sain tehdä mitä tahdoin. Se tuntui.. uskomattomalta. Ei mulla ollut ollut vapaita päiviä pitkään aikaan. Olin kumminkin kaksi vuotta elämästäni käyttänyt pääsykoelukemiseen. Tai ainakin yrittänyt. Miten mä osaisin elää mun elämääni toisin? Normaalisti? Kaiken lisäksi tunsin samaan aikaan katkeruutta siitä, etten taaskaan saanut kunnollista hakukertaa aikaan. Ensimmäisen viikon ajan tunsin myös syyllisyyttä siitä, etten lukenut. Mietin, että olisinko jatkanut fysiikan läpikäyntiä. Tuntui, että se jäi kesken. Kaikki jäi kesken. Mutta luinko mä sitten? Ehen. Totuttelin siihen, että oli vapaampaa arkea. Ja niin kuin aina, nopeastihan siihen tottui, että sai tehdä muuta kuin vaan lukea..

On myös yksi toinen syy, jonka takia mun oli loppujen lopuksi suhteellisen helppo hyväksyä se, etten mä hakisi tänä keväänä. Ja se syy käveli mun kynnyksen yli huhtikuun alussa. Tai no, itse asiassa se tuli kantamalla, mutta no.. Kumminkin. ;)

Kolmen vuoden etsinnän tulos. 

Kolme pitkää vuotta. Sen piti tulla jo kaksi vuotta sitten. No ei tullut. Sen piti tulla vuosi sitten. No ei tullut sittenkään. Sen piti tulla lokakuussa. Sen piti olla niin varmaa. Mä oikeasti laskin sen varaan, että loka- ja marraskuu olisi todella kehnot lukukuukaudet, koska pennun sosiaalistaminen ei ole helppoa. Se vie aikaa. Mutta ei. Ei sittenkään. Ja lopulta kun alkoi näyttää enempi ja enempi siltä, että pentu tulisi keväällä, olin aluksi ihan kauhistunut. Mietin, että miten ihmeessä mä hoidan pääsykoeluvut ja pennun. Pystyisinkö? Jaksaisinko? Päätin jaksaa ja pystyä. Kun on etsinyt kolme pitkää vuotta, ei kieltäytyminen ole vaan edes vaihtoehto, koska sopivia (mulle kelpaavia) pentuja ei niin vaan osu kohdalle. Ja sitten kun helmikuussa tuli tämä gradutilanne eteen, tajusin, että tämä kevät ei vaan ollut mua varten. Mä en nyt ehk ihan usko siihen, että meitä ohjaillaan jostain ylhäältä käsin, mutta tuli sellainen fiilis, että koska nämä asiat loksahtelee paikoilleen näin, niin tuo pääsykoe nyt vaan ei kuulu tähän kevääseen. Jos sen aika on tullakseen niin se kyllä tulee.

Tänä perjantaina ollaan eletty pentuarkea jo viiden viikon verran. Pikkulikka on maailman kamalin koiralapsi. ♥ Se on itsenäinen, taistelutahtoinen, äärimmäisen sinnikäs ja pelkkää tulta ja tappuraa, kun jokin asia ei mene hänen mielensä mukaan. Asennetta isolla A:lla. Välillä mulla oli ranteisiin asti verisiä viivoja, kun mietittiin X:n kanssa miten jokin asia pitäisi sujua. Silloin kun tätä likkaa kiukuttaa, niin sormet on hyvä pitää kaukana. ;) Tämän paimenlapsen kanssa mikään ei tule ilmaiseksi, ja jos jostain väännetään niin sitten kanssa väännetään kunnolla. Ja kaikesta tästä huolimatta, en voisi tyytyväisempi olla. Tämä sinnikkyys ja asenne kun saadaan kohdennettua oikein niin mulla on käsissäni kultakimpale. ♥ Sitä se siis on jo nyt, mutta "hiukan" vielä etsitään oikeita käyttäytymismalleja.. ;)

Silloin kun mulla on paha olla tai ajatussolmuja, mä kehitän itselle projektin. Sellaisen, mihin saa heittäytyä kunnolla. Vuosi sitten syksyllä, lokakuu oli aikas rankka (siitä löytyy blogin puolelta yhteenvetopostaus; mummoni kuoli, mr. X oli enempi ja vähempi kuvioissa, motivaatio hukassa tms.) ja silloinkin projektoin. Nimittäin silloin mä luin. Ihan hirvittävän paljon. Luin kolmessa viikossa monen monta kirjaa. Taisin kahlata läpi 2 kirjasarjaa. Ja sitten kun ne oli käyty, olin saanut projektin päätöksen ja aloin taas "elämään". Sen jälkeen mä en koskenut kirjoihin moneen kuukauteen. Ja jotenkin sama kävi myös tänä keväänä. Gradun tilanne eteni hyvin vähän helmi- ja maaliskuun paikkeilla, sillä KYS:n isompi palaveri oli sovittu vasta maaliskuun loppupuolelle. Mulla oli liikaa aika käsissäni, ajatukset sekaisin. Joten mä projektoin. Nimittäin blogin kanssa.

Tämän blogin viime postauksen viimeinen kappale koski itse asiassa blogin tulevaisuutta. Sitä, mitä mä tekisin. Mä sitten loppujen lopuksi päädyin sulkemaan tämän blogin pieneksi hetkeksi, jotta saisin nollata tilannetta. Mä en tiennyt, että palaisinko tänne enää. Blogin sulkeminen ajaksi X on harvemmin fiksua siinä suhteessa, että se mahdollisesti karkottaa hyvin monta lukijaa. Tosin, mistä mä tiedän kuin moni teistä jo lähti siinä vaiheessa, kun mä päätin olla hakematta ja ilmoitin siitä. Ja taas toisaalta, vaikka lukijat antaa blogeille paljon niin siitäkin huolimatta mä olen kirjoittanut tätä loppujen lopuksi itseäni varten. Ja siitä syystä mä tein itsekkään päätöksen sulkea blogin hetkeksi, koska musta tuntui siltä. Joten mä olen ja en ole siitä pahoillani.

Loppujen lopuksi mä sitten toteutin sen mitä olin ajatellutkin; yhdistin vanhan koirablogini ja pääsykoeblogin yhdeksi jatkumoksi. Ajattelin aina, että jos joskus pääsisin sisään (eläin)lääkikseen, niin olisin yhdistänyt kaikki vanhat postauksen tänne vinkupallo-osoitteen alle. No, sitä nyt ei sitten ole vielä tapahtunut, enkä tiedä tuleeko tapahtumaankaan. Pääsykoeluvut on jäissä, joten en sitten nähnyt aiheelliseksi alkaa postaamaan tänne jäätäviä määriä koira- ja pentukuvia sekä pentuarkikuulumisia. Tahdoin kumminkin jatkaa bloggaamista; sitä kun on tehnyt muodossa tai toisessa vuodesta 2009 niin ei sitä tahdo poiskaan jättää elämästä. Se on niin vahvasti osa mua, ja onhan noita kuulumisia niin arvokasta lukea jälkeenpäin. ♥ Loin uuden osoitteen ja heitin kaikki postaukset kahdesta blogista sinne. Kävin aika raa'alla kädellä pääsykoeblogin postauksia läpi; en tahtonut jättää mitään viittauksia siihen, mikä paljastaisi hakukohteen lukijalle. Musta on ok, että mun lähipiiri tietää asiasta ja siitä, mihin olen kaksi viimeistä vuotta elämästäni käyttänyt. Mutta loppujen ei tarvitse sitä tietää, eikä tieto siitä, miten mun lukemiset on edenneet toisi mitään lisäarvoa koirablogille. Siksi menettelin postauksien suhteen kuten menettelin. Nostin esille sen mikä arvokasta oli; meidän arjen.

Meidät siis löytää tällä hetkellä täältä.

Mietin pitkään, että jaanko koirablogin osoitetta täällä. Mutta sitten toisaalta jäin miettimään; mitä väliä sillä on? Ne, jotka ovat kiinnostuneet lukemaan meidän (pentu)arjesta (vaikka siihen ei pääsykoelukuja tällä hetkellä sisällykään), voivat sen tehdä. Tosin blogin tyyli on niin huomattavan erilainen siinä suhteessa, ettei se sisällä samanlaista kerrontaa mun omasta arjesta. Sellaista arkea, jota tuli kerrottua tämän blogin puolelle. Tuo (koira)blogi on julkinen myös muille koiratutuille, sellaisille, joita en edes tunne (pennun kasvattajan kautta ovat voineet saada osoitteen). En osaa sinne vuodattaa niin yksityiskohtaisesti asioita omasta yksityiselämästä, joita tänne tuli kirjoitettua. Ja tännehän niistä tuli vuodatettua sen takia, että ne vaikutti niin hirmuisen kovin mun lukumotivaatioon. Aikalailla suora syy-seuraus-suhde. Eli "uuden" blogin tekstit koskee hyvinkin pitkälti koira-arkea, pentuarkea. Loppujen lopuksi siis aika tyypillinen koirablogi, ei mitään erikoisempaa sen suhteen. 

Mietin, että voisin tulla päivittelemään tähänkin blogiin pikaisia kuulumisia silloin tällöin. Ehkä. Katsotaan. Pohjimmainen ajatus oli kumminkin se, että blogi olisi muiden hakijoiden löydettävissä, jos joku tuleva pääsykokeen kanssa tuskastelija tahtoisi vanhoihin postauksiin palata. Ja oikeasti, ovathan kaikki teidän jättämät kommentit ihan äärettömän arvokkaita. Ne ovat oikeasti auttaneet jaksamaan monet kerrat. Olen enemmän kuin kiitollinen niistä. 

Niin, ja mites se gradu ja muu elämä.

Aika pitkälti on elämä pyörinyt pikkusintin ympärillä. Gradu etenee hiljakselleen. Pidettiin isohko palaveri KYS:llä, jonne tuli traumatologian ja kirurgian vastuulääkärit sekä muita tärkeitä tyyppejä (osastohoitajia, osteoporoosihoitaja tms.). Sovittiin pilotista, haastatteluista, käytännön jutuista. Kävin paria päivää myöhemmin huhtikuun alussa tutustumassa KYS:llä osteoporoosihoitajan työhön ihan käytännössä. Tutkittiin KYS:n potilasjärjestelmää, käytiin lääkärin kierrolla (aivan älyttömän hieno kokemus, tuli sellainen Greyn Anatomia -fiilis, kun seisoin kuuntelemassa lääkäriä ja hoitajia) ja haastateltiin kolme potilasta traumatologian osastolla. Mielenkiintoinen kokemus kokonaisuudessaan, oli jännä nähdä sitä tilannetta, jossa saattaisin syksyllä sitten potilaita haastatella. Nyt keväälle on tarkoituksena työstää tutkimussuunnitelma, ja sen pohjalta hakea luvat mm. haastatteluihin.

Töiden suhteen tuli myös eteen isohkoja yllätyksiä. Se työpaikka, jossa olin vuosi sitten tammikuussa aloittanut, on ollutta ja mennyttä. Siellä tapahtui tosiaan pieniä muutoksia osa-aikaistyöntekijöissä, ja apteekkarin toiminnan takia otin jopa yhteyttä liittoon. Lakimiehen kanssa tuli siis puhuttua puhelimessa ja jos olisin tilannetta eteenpäin vienyt, olisi mulla ollut oikeus vaatia korvauksia menetetyistä tunneista/rahasta. En sitten lähtenyt tappelemaan ko. asiasta, koska pelkäsin sen vaikuttavan tuleviin työmahdollisuuksiini alalla (jos nyt alalle jään). Tosin, eipä hätä ollut tämän näköinen. Entisen työpaikkani (se, mistä lähdin 2 vuotta sitten) apteekkari soitti ja kysyi töihin; heillä olikin yllättävä 2 kuukauden tarve kesälle. Sepäs sopi vallan mainiosti. Pääsen siis palaamaan kesäkuun alussa pariksi kuukaudeksi ensimmäiseen työpaikkaani, jossa toimin laillistettuna farmaseuttina ensimmäistä kertaa. Saankohan vielä jopa nimetyn työtakkini päälleni? Ehkäpä, nähtäväksi jää. Aikas 'nostalgista'. :) Tietenkin se on hienoa, että voi sanoa tehneensä työnsä hyvin ja jotain oikein, kun kerta mua pyydetään uusiksi töihin. Mutta kesästä tulee pitkä; tuo apteekki on hurjan hiljainen verrattuna siihen, jossa jo kerkesin melkein vuoden olla. Päivät tulevat tuntumaan hyyyyvin pitkiltä. Mutta elämä on, näillä mennään nyt. 

Tsemppiä kaikille loppurutistukseen. Vaikka en enää geimeissä mukana olekaan niin silti hengessä mukana!

Huonoja vaiko järkeviä päätöksiä?

Jostain syystä nämä karvalapaset löytyy sängystä vaikka lupaa siihen ei ole.. :þ Riimin vieno "hupsis-voinko-olla-vielä-hetken" -ilme...

"Blogeissa vilahtelee näin tammikuun (ja koko vuoden) ekalla viikolla paljon postauksia "näin meni vuosi 2015 ja tätä tavoittelen vuodelta 2016..". Vuosikatsauksen toteutin viime vuonna ja mietinkö alanko siihen nyt, mutten taida. Vuosi tuntuu olleen.. no, en sano "mitäänsanomaton", mutta se tuntuu kovasti välivuodelta. Sellaiselta, jolloin elämä ei oikein "etene". Toki en näe mitään ongelmaa senkään suhteen, olen varmasti oppinut paljon itsestäni ja siitä, mitä elämältäni tahdon (ai kuinka syvällistä ;)  ). Mutta siellä ei ole ollut mitenkään suuria ja mullistavia juttuja. Se on ollut vuosi. Ihan hyvä vuosi. Ei tavallista huonompi muttei mitenkään huikean erikoinenkaan. Välivuosi. "


Otsikon kysymys on se, jota oon pyöritellyt päässä viimeiset pari päivää. Tästä vuodesta on kulunut vasta puolitoista kuukautta, ja on tapahtunut paljon. Paljon paljon enemmän mitä vuonna 2015 tapahtui. Yllä oleva lainaus on postauksesta, jota aloitin tammikuun alussa mutta joka jäi syystä X julkaisematta. Kutsuin vuotta 2015 välivuodeksi. Jo tässä vaiheessa vuotta mulla on fiilis, että tämä vuosi ei tule jäämään välivuodeksi.

Tammikuun kuukauden sana voisi olla: selkä. Nimittäin Islan selkä ja sen tuomiopäivä. Viime kesänä siirsin Islan ortopedia tietoisesti syksylle. Ajattelin, että meillä olisi reissua tulossa sinne suuntaan kummiskin syksyllä ja halusin hoitaa kaiken kerralla. Syksy ei sujunutkaan ihan odotetulla tavalla, ja meillä ei sitten ollutkaan muuta tarvetta lähteä etelään. Varattiin ortopediaika, peruttiin aika aikatauluongelmien takia. Varattiin, ja vielä joulukuun alkuun melkein kuukautta aiemmin sovittu aika jouduttiin perumaan koirien kennelyskän takia. Meillä oli tarkoituksena lähteä N:n lauman kanssa etelään hoidattamaan koirat osteopaatilla ja samalla reissulla hoitaa Islan ortopedi. No ei ihan onnistunutkaan.. Karenssi olisi loppunut jo ennen jouluaattoa mutta ko. ortopedi (jolle tahdoin) päätti lomailla pidemmän kaavan kautta. Tuomiopäivä osui siis tammikuulle.

Vahvistettuja töppösiä joka koipeen yksi ilta tammikuussa, alkoi mennä hermo koirien lenkityksiin kahdessa osassa, koska meillä oli vaan yksi setti töppösiä tallessa ja ulkona pakkasta -25 jo kolmatta viikkoa eikä sille loppua näkynyt..

Tässä vaiheessa Islalla oli siis takana reilu puolen vuoden hoitotauko hieronnoista/osteopaateista, ja epäilin koiran olevan tuhannen mutkalla ja jumissa. Ja tähän päälle pelkäsin ortopedin tuomiota kuollakseni. Uskoin (ainakin) toisen lonkan olevan huono. Ja pahasti nivelrikkoinen. Piirahan oli paikantanut jotain ongelmaa ristiselän alueelle (kalkkeuma tms.), joten uskoin myös sieltä löytyvän jotain. Paria viikkoa aiemmin pyörittelin päässä ties mitä skenaarioita siitä, kuinka Islasta löytyy jotain, mutta sille ei voi tehdä mitään, ja koira kipeytyy ja kipeytyy ja onko se koiran kannalta reilua, että pidetään hengissä valtavista kivuista huolimatta... 

Itse Helsingin reissu oli aika raskas. Ei niinkään henkisesti, olin jo ihan turtunut kaiken maailman kauhuskenaarioihin ja vain helpottunut siitä, että koko ortopedi saatiin tapahtumaan. 16 tunnissa oltiin matkustettu yöbussilla Helsinkiin, hoidettu itsemme ortopedin aamuajalle klo 7:30 Espooseen, humauteltu koira, tulkittu rtg-kuvia, herätetty koira ja raahattu se takaisin rautatieasemalle ja kohti Kuopiota. Helsinkiin vielä sattui osumaan tammikuun yksi kylmimmistä päivistä, mikä "huvitti" kyllä oikein kovasti.. Onneksi selvittiin suhteellisen minimaalisilla ulkona odottelemisilla, sillä Isla tuntui ortopedin humauttelun jälkeen olevan yhtä tärisevää ja koipia nostelevaa karvakimppua. Se jos joku on hyvä puoli siellä etelässä - busseja kulkee nenän edestä ihanan tiheästi, ja vaikka myöhästyt yhdestä (kuten me), niin hetikohta tulee toinen.

Mutta se tuomio. Isla sai puhtaat paperit. Mun pienestä likasta ei ortopedi löytänyt ei mitään vikaa. ♥ Nikamissa ei ollut rosoisuutta, nikamien välit oli ok:t, ristiselän/koko selän alue ortopedin tulkinnan mukaan erittäin hyvä. Lonkat A:t tai B:t, eli nekin pitäisi olla priimaa. Ei nivelrikkoa, ei edes mitään mikä viittaisi alkavaan nivelrikkoon. Oikea jalka/lonkka oli hannannut vastaan taaksepäin venytettäessä (alkututkimuksen aikana ennen humautusta) ja ortopedi mietti sitä, että siellä voi olla jokin pieni silloittuma, joka ei röntgenissä näy. Tämä ortopedi oli sitä mieltä, että magneettikuva voisi paljastaa jotain mitä röntgen ei, mutta ei kuitenkaan nähnyt sitä välttämättömäksi. Jos sieltä jotain löytyisi, muutokset olisi niin pieniä, ettei niille kummiskaan mitään tehtäisi. Magneetti olisi pääosin vain mun omaa mielenrauhaa varten.

Kotiuduttiin kipulääkereseptin ja ison hymyn kera. Kysyin ortopedilta lopuksi vielä sitä, että onko meillä mitään jatkohoitosuunnitelmia, mitä ja miten me nyt edetään, jos Isla edelleen on kipeä. Tämän ortopedin mielipide oli se, että tilanne on vähän niin kuin ihmisillä - ei kaikkia vaan saada kivuttomiksi vaikka mitä tekisi. Kipulääkettä silloin, kun alla on ollut rasittavaa ja erityisen kuormittavaa liikuntaa. Agilityäkin voisi harrastaa, ei se tätä koiraa riko. Lihasjumeja ja nikamien virheasentoja voidaan helpottaa hieronnalla ja osteopaattien käsittelyillä. Ja näinhän me juuri oltiin tehty ja tammikuulle Islalle oli kuin olikin varattuna aika osteopaatille. 8 kuukauden tauon jälkeen. Ja se osteopaatin lopputulema oli jälleen jotain sellaista mitä en voinut vaan ymmärtää. Ollaan totuttu sanoihin "järkyttävä" "voi koiraparka" "herranjumala". Nyt meidän lopputulos oli "hyvä" ja "letkeä selkä". ♥ Helmikuun alkuun oli vielä varattuna hieronta, josta saatiin ihan yhtä hyvää palautetta. 8 kk:n hoitotauko oli tehnyt tälle koiralle niin äärimmäisen hyvää vaikka pelkäsin sen olevan huonoin asia ikinä.

Islan tila on tällä hetkellä parhain mitä sitten reiluun 2 vuoteen. Kukapa sen voi täysin sanoa, onko Isla kivuton vai ei. Tammikuun alussa se ei ollut kivuton, sen tiesi.. Mutta edes näin jälkeenpäin(kään) sanottuna, NYT tällä hetkellä, onko se kivuton? En ihan täysin tiedä. Sillä on jäänyt kipumuistiin jälki siitä syksystä, jolloin se oli kipeimmillään. Ja vaikka se nyt sitten onkin suhteellisen hyvässä kunnossa, ei se välttis ole ihan täysin kivuton. Mutta me mennään tällä hetkellä päivä kerrallaan. Huhtikuulle on varattuna seuraava osteopaatti, sen jälkeen jälleen hierotaan ja sitten... Pidempi hoitotauko, jos selästä ei enää mitään ihmeempiä löydy. 2,5 vuotta. 2 ja puoli pitkää vuotta tähän meni, mutta nyt vihdoin ja viimein me aletaan olla tilanteessa, joka on hyvä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.. ♥

Pikkulikka ♥

Tammikuu meni muuten sitten omalla painollaan. Tammikuu oli hyvä kuukausi. Mua on hymyilyttänyt enempi kuin pitkään aikaan. Pääsykoeluvut eteni ihan kivasti, keskellä kuukautta oli oman seuran kotikisat, joissa talkoilin koko viikonlopun. Tammikuun lopulla N ja hänen miehensä reissasi ulkomailla, jolloin huolsin neljän koiran laumaa lähes viikon verran. Mielenkiintoisin viikko sitten pitkään pitkään aikaan. Ja aika raskas alkuun, kunnes onnistuin jo muutamassa päivässä saamaan aikaan yllättävän toimivan rutiinin. Ensimmäisenä yönä tiputtelin lainakoiria sängystä alas (mm. heräsin yöllä klo 5 siihen, kun 8 kk ikäinen herra B kirjaimellisesti seisoo mun naamalla..) ja opettelin pari ekaa päivää hallitsemaan neljän remmin yhdistelmää lenkillä. Viimeisinä päivinä alkoi onnistua jo päivän pitkä lenkki neljän koiran kera ihan äärimmäisen sujuvasti. Nämä neljä pelaa yhteen kyllä niin hienosti. ♥

B:n kans myös käytiin keskustelua asiasta "saako sänkyyn tulla vai ei" :þ Ei ihan ehditty päästä viikossa yksimielisyyteen asiasta..

Kokojärjestys, ja ihan vielä tahattomasti aseteltuna ♥ :D

Ja sitten tuli helmikuu..

Muistatteko, kun hehkutin joskus joulukuun puolella asiaa "gradu". Olin esittänyt kiinnostukseni KYS:n aiheita kohtaan, ja me palaveerattiinkin tammikuussa KYS:n väen kanssa. Kolmesta mahdollisesta aiheesta yksi ei tule toteutumaan, sen tilalle tuli toinen aihe. Minut ja toinen aiheista kiinnostunut opiskelija jätettiin miettimään aiheita viikoksi, laitoimme tarkentavia lisäkysymyksiä aiheista ja viime viikolla teimme valintamme. Potilashaastatteluja kirurgian osastolle, lääkearviointeja haastatelluille.. Oma aihe on mielenkiintoinen, siitä nyt ei pääse mihinkään. Pysty(i)n vihdoin ja viimein sanomaan, että mulla on graduaihe. Niin pelottavaa. Niin huisia. Niin... uskomatonta. Hurjaa. Mä tulen oikeasti joku kaunis päivä valmistumaan. Ajattelin aina, että se olisi kiinni juurikin siitä, etten hitsi vieköön vain löytäisi aihetta, jonka kelpuuttaisin. Mähän olin jo hylännyt muutaman mulle tarjotun graduaiheen siksi, ettei ne kiinnostaneet tarpeeksi.

Mutta jos jotain hyvää niin myös jotain "pahaakin".. Tämän viikon perjantain KYS:n palaveri sinetöi aikalailla kaiken tältä keväältä. Olin ilmaissut toiveeni sen suhteen, että voisin keskittyä graduun vasta kevään jälkeen. En ollut suoraan kertonut, mistä mun kevät koostui ja miksi se oli kiireinen (ei sitä nyt yliopistolla tai saatikka KYS:n apteekkarin edessä huudella, että mietin alanvaihtoa..). Olin vain todennut sen olevan. Jälleen kun kysyttiin mun aikataulua, nojasin siihen, että syksyllä. Kysyttiin oliko mulla keväälle kursseja, vastasin rehellisesti että ei.. Työryhmä, jonka innoituksesta ja heidän tarpeesta tämäkin graduaihe on kehitetty, on vasta saatettu alkuun ja tämä aihe on KYS:n puolelta hyvin tarpeellinen. Ja sitä kautta heillä on myös kiire saada asioita etenemään. Oma ohjaajani yliopiston puolelta oli äärimmäisen kovasti sitä mieltä, että tutkimussuunnitelma tulisi saada tehdyksi keväällä (tämä kun on normaali tilanne sosiaalifarmasian puolella, että tutkimussuunnitelma saatetaan alkuun keväällä ja gradua jatketaan sitten syksyllä kesän jälkeen). Tähän perään kun KYS:n ohjaaja jatkaa siitä, että potilashaastattelut voitaisiin saada käyntiin jo toukokuun lopulla/kesän alussa, ja lääkitysarvioinnit sitten tehdyksi ennen hänen kesälomaansa, laskin päässäni yhteen 1+1 ja huokasin syvään.

Tutkimussuunnitelmalle ja sen tekemiseen varataan yleensä karkeasti aikaa kolmisen kuukautta. Tiedän, ettei mulla mitenkään menisi koko suunnitelman väkertämiseen niin kauan aikaa, vaan tiiviillä tekemisellä se saattaisi olla tehtävissä kuukaudessa. Mutta jo se, että mulla menisi pääsykoeluvuista kuukausi siihen, että keskittyisin tutkimussuunnitelmaan. Se kun pitää olla valmiina toukokuun puolella, jos niitä haastatteluja tahdotaan alkaa tekemään kesän alussa. Samalla mun pitäisi tehdä tiivistelmä tästä omasta aiheesta meidän tarvitsemia lupia varten (mm. eettisen toimikunnan lupa), jotta saadaan potilashaastattelut käyntiin ja minulle oikeudet KYS:n tieto-/potilasjärjestelmiin niiltä osilta, mitä tarvitsemme. Se tietää työtä.. Enempi kuin olin keväälle toivonut. Mietin myös sitä vaihtoehtoa, että entäjos lukisin arkipäivät pääsykokeeseen ja viikonloput keskittyisin tutkimussuunnitelmaan? Riittäisikö se? Vai tekisinkö "turhaa" työtä sen osalta, että lukisin kyllä joo pääsykokeeseen, mutta entä jos se ei riittäisikään sisäänpääsyyn ja olisi pitänyt tehdä hiiiiiukan enempi? Ja jos se "pari päivää viikossa gradulle" ei riittäisikään? Mulle tulisi kiire? Työstä ei tulisi niin hyvää kiiressä mitä haluaisin sen olevan?

Hyväksynkö vain sen faktan, että mun aika ei riitä kumpaankin asiaan ja mun on pakko tehdä valinta? Ja tällä hetkellä tuntuu, että se valinta aikalailla jo tehtiin mun osalta perjantain palaverissa..

Viimeiset kaksi päivää KYS:n palaverin jälkeen olen vain ollut. Mä en osaa muodostaa selkeää ajatusta siitä, mitä mä tästä kaikesta ajattelen. Tiedän mikä on viisasta, mikä on järkevää. Mikä on todennäköisesti se oikein päätös. Ja mä tiedän jopa tahtovani. Ja samalla myös en tahdo. Ihan kamalan ristiriitainen fiilis! Mä oon eläny mun elämästä viimeiset kaksi vuotta keskittyen pääsykokeeseen. Ja nyt? Mun pitäis vaan yhtäkkiä luopua siitä kaikesta? Mulla olisi.. vapaampaa arkea? Vapaita iltoja? Jotain sellaista, jotka ei vaan kuulu pääsykoelukuarkeen.. MUN arkeen. Siihen, mitä mun elämä ON. Tai on ollut. Mä en osaa kuvitella päiviä ilman laskuja. Ilman fysiikkaa. Kemiaa.. Enkä jollain tasolla edes tahtoisi. Mua jopa oikeasti ahdistaa se, että mun pitäisi päästää irti. Varsinkin kun mun pääkoppa huutaa niin pahasti vastaan. Enkä mä edes ymmärrä miksi mä reagoin tähän niin vahvasti.

Ja toinen on sen asian ymmärtäminen, ettei tämä muutos sinänsä sulje mitään pois mun elämästä. Se, että jos nyt jätän pääsykoeluvut pois suunnitelmista tämän kevään osalta, ei tarkoita sitä, että olisin luovuttanut niiden suhteen. Että olisin epäonnistunut (tältä musta tuntuu nyt). Että olisin sulkenut mahdollisuuksia pois pysyvästi. Mä joudun (olosuhteiden pakosta?) muuttamaan mun suunnitelmia, tekemään (järkevän?) ratkaisun saadakseni yhden asian elämässäni päätökseen. Mä tiedän, että olen aina tahtonut valmistua proviisoriksi. Olisi sulaa hulluutta jättää melkein valmis tutkinto suorittamatta. Olisihan se ollut ihan ideaali tilanne, jos olisin saanut huippuhyvän, itseä kiinnostavan graduaiheen ja jotenkin taianomaisesti vielä tehnytkin sen kirjoittamisosuuden siten, ettei se olisi missään vaiheessa hankaloittanut alanvaihtosuunnitelmiani. No mutta kun ei se oikea elämä ikinä mene ihan noin ruusuisesti..

Niin ja puhumattakaan siitä, että tämä aihe, kaikki mitä tämän aiheen ympärillä tapahtuu (KYS, sairaalafarmasia, kliininen farmasia, potilastyö, osastofarmasia, lääkitysarvioinnit) on juuri sitä, mitä minä aina tahdoin proviisorina. Joten olenhan mä innoissani. Siitäkin huolimatta, että mua ahdistaa tällä hetkellä ja on ihan hukassa oleva olo. Siitä kaikesta huolimatta mua hymyilyttää. Mua hymyilyttää se, että 2 vuotta mä etsin ja odotin sopivaa graduaihetta. Mä yritin kovasti saada sitä eri yhteistyökumppanin puolelta, kunnes sitten tämä KYS:n aihe vaan tipahti mun eteen (no niinkuin melkein ;) ). Musta tuntuu, että ensimmäiseen kertaan opiskelujen aikana mä liikun oikeaan suuntaan. Ja se tunne (kaiken tämän hämmennyksen keskellä) on äärimmäisen hyvä. ♥ Mä pääsen hiukan näkemään sitä puolta sairaalafarmasiasta, mikä mua on kiinnostanut. Saan tuntumaa ehkä hiukan siitä, voisiko tämä olla se mun juttu. Jos se ei tunnu omalta, mä saan edelleen vielä vahvemman tuntuman siitä, että olen tehnyt viimeiset 2 vuotta töitä sellaisen asian eteen, joka todennäköisesti tekee mut onnellisemmaksi kuin proviisorina oleminen. Ja sekin on hyvä oppi se. Eli ei tästä voi olla seurauksena mitään huonoa, vain ja ainoastaan hyvää.

Olisihan mulla vielä paljon sanottavaa siitä, miten viimeisen kuukauden luvut ovat sujuneet. On ollut äärimmäisen avaavia ja hyviä hetkiä, ja sitten pari ei niin hyvää. Mutta kun tuntuu nyt ettei sillä ole enää väliä. Mun piti siivota kaikki pääsykoemateriaalit pois näkyviltä tänään mutten saanut sitä tehdyksi. Huomenna.


Viimeiseksi ja ainoaksi kysymysmerkiksi jää se, mitä tapahtuu tälle blogille?

Mä en sano, etten mä tule enää hakemaan. Tuleva vuosi vaikuttaa kovin. Mitä tän graduaiheen kanssa käy, avaako se uusia, sillä hetkellä juuri oikealta tuntuvia ovia... Haluanko sitä enää silloin. Missä elämäntilanteessa mä olen.. Mietin myös sitä vaihtoehtoa, että suljenko koko blogin. Vai jatkanko muualla. Mulla ei olisi mitään sanottavaa pääsykoelukemisista ainakaan seuraavaan vuoteen, tai ehkä ikinä..

Jos mä oon pihalla mun ajatusten kanssa pääsykoeprojektin lykkäyksen suhteen niin ihan yhtä pihalla mä oon sen suhteen, että mitä tälle blogille käy. Mutta ehkäpä sekin selviää.. Kuten kaikki muukin tuntuu selviävän.

Kuopiojoulu vol. 2

Sen verran palaan ajassa taaksepäin ja julkaisen postauksen, joka on ollut melkein viikon päivät kirjoitettuna. Sen julkaiseminen jäi kuulumis-postauksen jalkoihin. :)

*****

Mun ja tyttöjen toinen joulu omassa kotona ihan keskenään. Se on aika hauska, että sain (jälleen) osakseni hirmuisen paljon surkutteluja siitä, että kun nyt vietän aattoa ihan yksikseni enkä ole perheen parissa. Vooooi kuinka kurja kohtalo mulla nyt onkaan. Siinä vaiheessa, kun kerroin, että ihan itse tämän valinnan tein ja olen siihen tyytyväinen, valittelut loppui kuin seinään ja mua katsottiin kuin hullua. "Kuka nyt oikeasti tahtoo viettää joulun yksin?" No moi vaan, minä. :D

Meillä oli Oulun päässä tilanne, että kaikki oli hajaantuneet viettämään aattoa ties missä (äitini Rovaniemellä, veljeni vaimoineen kavereidensa luona ja isäni naisystävänsä luona). Mä olisin tahtonut mennä myös ihan pohjoiseen isovanhempieni luo (minun mielestä edelleen ainoa "oikea" paikka viettää aatto, sori iskä..) mutta koska koirat. Allergisten luo ei niin vaan tupsahdeta karvalasten kanssa ja koska Oulussa ei ollut tarjolla koirille sellaista hoitopaikkaa, jonne olisin ne tahtonut aatoksi luovuttaa, päätin viettää joulun jälleen kotona Kuopiossa. Ja valinta oli oikein hyvä. Tähän lisänsä vielä toi se, että yksi parhaimmista kavereistani vietti myös suhteellisen rauhallista kotijoulua Kuopiossa, joten meillä oli aikaa parantaa maailmaa useampana päivänä aaton ympärillä. ♥ Ei yhtään huonosti.

Aamusta piti tietty saada riisipuurot, jonka tällä kertaa onnistuin keittämään ilman sotkemisia. Viime vuonnahan onnistuin kiehuttamaan maidot levylle (kiitos puhelun, johon menin vastaamaan kesken kriittisen hetken :D ).

Se asia, mikä aattoaamusta jäi mieleen, on se, että mua hymyilytti. Ihan koko aamun. Moneen vuoteen en ole tv:tä aattona aukaissut mutta tänä vuonna taustahälynä oli joulupukin kuuma linja aamupuuron valmistumisen aikana. Ihan täydellinen hyvän mielen ohjelma! Eihän sitä voinut hymyilemättä katsoa, semisti olen jopa kateellinen lasten kykyyn uskoa joulupukkiin ja odottaa koko joulua. ;) Viime vuosina joulumieli on ollut kovinkin poissa, ja joulu on melkein ollut vaan yksi päivä muiden joukossa. Varsinkin nämä pari pääsykoelukuvuotta ovat olleet kyllä ihan omiaan viemään ajatuksia pois rentoutumisesta ja siitä, että voisi vaan laittaa kotia joulukuntoon ja vaan rauhoittua joulun viettoon. Ehk sekin tekee, että kaikki ihmiset ympärillä hehkuttaa vapaita päivä ja lomaa töistä. Itsellä se rytmi on kovinkin hämärtynyt, kun kaikki päivät periaatteessa ovat vapaita. Paitsi että ne ei ole, kun pitää lukea. Jotenkin siinä sitten kun istui sohvalla ja se vaan iski niin täysin kovaa, että herranjumala, saan viettää oikeasti  vapaan päivän. Vaan olla. Ei tarvitse aukaista kirjan kirjaa. Ihan paras tunne sillä hetkellä.

Niin, ja en tiennytkään että joulun klassikko-ohjelmasta Lumiukosta oli tehty jatko-osa. Lumiukko saa mut joka kertaa nyyhkimään mutta sehän nyt ei ollut sitten mitään tähän jatko-osaan verrattuna. Ties mitä patoutumia tuli kyllä purettua sen 20 minuutin aikana mitä ohjelma kesti. :D

Riimi ei ihan oikein ymmärtänyt mun itkukohtausta :D

Kuopioon satoi aattoa edeltävänä iltana muutaman sentin paksu loskalumikerros. Tämä oli kyllä yksi isoin asia, joka pelasti mun joulumielen (ja koko joulun) täysin. Se, ettei ruoho paistanut ja vettä tullut ihan kaatamalla (kuten sitten 25. päivä teki ja kaikki lumet hävisi sen siliän tien..). Olin kytännyt säätiedotusta jo pari päivää ja melkeinpä rukoillut, että aaton luvattu säätiedotus pitäisi paikkaansa. Ja siinä vaiheessa päivää, kun aurinko alkoi kurkkia pilvien lomasta, mun teki melkein mieli hihkua ääneen.

Lunta + auringonlasku + yksi Kuopion parhaimmista kuvauspaikoista = niin parasta! ♥

Päivän hymysaldo vaan kasvoi kasvamistaan päivälenkin vuoksi.

Kun olin saanut paleltuneet sormeni tarpeeksi lämpimiksi (+ käynyt kaikki sinä päivänä otetut kuvat läpi, eipä niitä ollutkaan kuin joku 400..) ja toivotellut muutamille ihmisille ihanaa joulua, vajosin sohvankulmaan loppuillaksi jatkamaan joululahjaprojektia. Kuudesta sukasta kolme tehtynä, ja 2 viimeisintä on valmistunut viime viikon sisällä. Että kyllä tämä tästä, etenee etenee! :)

Loppujen lopuksi kun tuota aattoa miettii, niin se varmasti oli aika monen näkökulmasta kuin yksi tavallinen vapaapäivä. En tehnyt paljoa. Mutta mulle se tuntui ihan täydeltä luksukselta. Ehkä siksi, että oli vaan niin täydellisen hyvä fiilis.  Ja pystyin oikeasti päästämään irti lukuajatuksista.

Huomaan olevani aina välillä aikas onnellinen. Ja onnekas. Monessa suhteessa. Sain aattona viestin mr. X:ltä (no just siltä, joka sekoitti mun lukemiset ihan täysin ekana vuonna, ja vähän jopa tokanakin), jossa toivoteltiin hyvät joulut. Aaton ympärillä tuli pohdittua sitten paljon omaa tilannetta, sitä missä olin vuosi-pari sitten ja missä nyt. Ja huomaan seisovani hyvin tukevasti kahdella jalalla. Etsin viime kevään itseäni. Ja oikeastaan sitä edeltävän syksynkin. En tiennyt mitä tahdon. Tajusin viikonloppuna, että olen todella tyytyväinen tilanteeseeni tällä hetkellä. Kaikki asiat tuntuvat liikkuvan juuri siihen suuntaan mihin pitääkin. Alkuvuoteen mahtuu isoja asioita, joita odottaa. Toteutuuko ne, sitä ei tiedä. Mutta suunnitelmaa on. Lukemiset itsessään verottaa yllättävän paljon voimia, varsinkin kun teen sitä suhteellisen suurella intensiteetillä. Joten ne arjen pienet ilot meinaa välillä hukkua lukutuskastelujen sekaan. Vaikka pääsääntöisesti tykkään mun arjesta nyt, niin ei tätä kevyeksi voi sanoa. Ehkä kuitenkin tyytyväisin olen siitä, ettei tämä lukeminen ole tähän mennessä ainakaan tuntunut pakotetulta. Ja vaiks välillä tympii, niin tällä aatolla ja sitä ympäröivillä vapaammilla päivillä jaksaa taas hetken.