![]() |
| Jostain syystä nämä karvalapaset löytyy sängystä vaikka lupaa siihen ei ole.. :þ Riimin vieno "hupsis-voinko-olla-vielä-hetken" -ilme... |
"Blogeissa vilahtelee näin tammikuun (ja koko vuoden) ekalla viikolla paljon postauksia "näin meni vuosi 2015 ja tätä tavoittelen vuodelta 2016..". Vuosikatsauksen toteutin viime vuonna ja mietinkö alanko siihen nyt, mutten taida. Vuosi tuntuu olleen.. no, en sano "mitäänsanomaton", mutta se tuntuu kovasti välivuodelta. Sellaiselta, jolloin elämä ei oikein "etene". Toki en näe mitään ongelmaa senkään suhteen, olen varmasti oppinut paljon itsestäni ja siitä, mitä elämältäni tahdon (ai kuinka syvällistä ;) ). Mutta siellä ei ole ollut mitenkään suuria ja mullistavia juttuja. Se on ollut vuosi. Ihan hyvä vuosi. Ei tavallista huonompi muttei mitenkään huikean erikoinenkaan. Välivuosi. "
Otsikon kysymys on se, jota oon pyöritellyt päässä viimeiset pari päivää. Tästä vuodesta on kulunut vasta puolitoista kuukautta, ja on tapahtunut paljon. Paljon paljon enemmän mitä vuonna 2015 tapahtui. Yllä oleva lainaus on postauksesta, jota aloitin tammikuun alussa mutta joka jäi syystä X julkaisematta. Kutsuin vuotta 2015 välivuodeksi. Jo tässä vaiheessa vuotta mulla on fiilis, että tämä vuosi ei tule jäämään välivuodeksi.
Tässä vaiheessa Islalla oli siis takana reilu puolen vuoden hoitotauko hieronnoista/osteopaateista, ja epäilin koiran olevan tuhannen mutkalla ja jumissa. Ja tähän päälle pelkäsin ortopedin tuomiota kuollakseni. Uskoin (ainakin) toisen lonkan olevan huono. Ja pahasti nivelrikkoinen. Piirahan oli paikantanut jotain ongelmaa ristiselän alueelle (kalkkeuma tms.), joten uskoin myös sieltä löytyvän jotain. Paria viikkoa aiemmin pyörittelin päässä ties mitä skenaarioita siitä, kuinka Islasta löytyy jotain, mutta sille ei voi tehdä mitään, ja koira kipeytyy ja kipeytyy ja onko se koiran kannalta reilua, että pidetään hengissä valtavista kivuista huolimatta...
Itse Helsingin reissu oli aika raskas. Ei niinkään henkisesti, olin jo ihan turtunut kaiken maailman kauhuskenaarioihin ja vain helpottunut siitä, että koko ortopedi saatiin tapahtumaan. 16 tunnissa oltiin matkustettu yöbussilla Helsinkiin, hoidettu itsemme ortopedin aamuajalle klo 7:30 Espooseen, humauteltu koira, tulkittu rtg-kuvia, herätetty koira ja raahattu se takaisin rautatieasemalle ja kohti Kuopiota. Helsinkiin vielä sattui osumaan tammikuun yksi kylmimmistä päivistä, mikä "huvitti" kyllä oikein kovasti.. Onneksi selvittiin suhteellisen minimaalisilla ulkona odottelemisilla, sillä Isla tuntui ortopedin humauttelun jälkeen olevan yhtä tärisevää ja koipia nostelevaa karvakimppua. Se jos joku on hyvä puoli siellä etelässä - busseja kulkee nenän edestä ihanan tiheästi, ja vaikka myöhästyt yhdestä (kuten me), niin hetikohta tulee toinen.
Mutta se tuomio. Isla sai puhtaat paperit. Mun pienestä likasta ei ortopedi löytänyt ei mitään vikaa. ♥ Nikamissa ei ollut rosoisuutta, nikamien välit oli ok:t, ristiselän/koko selän alue ortopedin tulkinnan mukaan erittäin hyvä. Lonkat A:t tai B:t, eli nekin pitäisi olla priimaa. Ei nivelrikkoa, ei edes mitään mikä viittaisi alkavaan nivelrikkoon. Oikea jalka/lonkka oli hannannut vastaan taaksepäin venytettäessä (alkututkimuksen aikana ennen humautusta) ja ortopedi mietti sitä, että siellä voi olla jokin pieni silloittuma, joka ei röntgenissä näy. Tämä ortopedi oli sitä mieltä, että magneettikuva voisi paljastaa jotain mitä röntgen ei, mutta ei kuitenkaan nähnyt sitä välttämättömäksi. Jos sieltä jotain löytyisi, muutokset olisi niin pieniä, ettei niille kummiskaan mitään tehtäisi. Magneetti olisi pääosin vain mun omaa mielenrauhaa varten.
Kotiuduttiin kipulääkereseptin ja ison hymyn kera. Kysyin ortopedilta lopuksi vielä sitä, että onko meillä mitään jatkohoitosuunnitelmia, mitä ja miten me nyt edetään, jos Isla edelleen on kipeä. Tämän ortopedin mielipide oli se, että tilanne on vähän niin kuin ihmisillä - ei kaikkia vaan saada kivuttomiksi vaikka mitä tekisi. Kipulääkettä silloin, kun alla on ollut rasittavaa ja erityisen kuormittavaa liikuntaa. Agilityäkin voisi harrastaa, ei se tätä koiraa riko. Lihasjumeja ja nikamien virheasentoja voidaan helpottaa hieronnalla ja osteopaattien käsittelyillä. Ja näinhän me juuri oltiin tehty ja tammikuulle Islalle oli kuin olikin varattuna aika osteopaatille. 8 kuukauden tauon jälkeen. Ja se osteopaatin lopputulema oli jälleen jotain sellaista mitä en voinut vaan ymmärtää. Ollaan totuttu sanoihin "järkyttävä" "voi koiraparka" "herranjumala". Nyt meidän lopputulos oli "hyvä" ja "letkeä selkä". ♥ Helmikuun alkuun oli vielä varattuna hieronta, josta saatiin ihan yhtä hyvää palautetta. 8 kk:n hoitotauko oli tehnyt tälle koiralle niin äärimmäisen hyvää vaikka pelkäsin sen olevan huonoin asia ikinä.
Islan tila on tällä hetkellä parhain mitä sitten reiluun 2 vuoteen. Kukapa sen voi täysin sanoa, onko Isla kivuton vai ei. Tammikuun alussa se ei ollut kivuton, sen tiesi.. Mutta edes näin jälkeenpäin(kään) sanottuna, NYT tällä hetkellä, onko se kivuton? En ihan täysin tiedä. Sillä on jäänyt kipumuistiin jälki siitä syksystä, jolloin se oli kipeimmillään. Ja vaikka se nyt sitten onkin suhteellisen hyvässä kunnossa, ei se välttis ole ihan täysin kivuton. Mutta me mennään tällä hetkellä päivä kerrallaan. Huhtikuulle on varattuna seuraava osteopaatti, sen jälkeen jälleen hierotaan ja sitten... Pidempi hoitotauko, jos selästä ei enää mitään ihmeempiä löydy. 2,5 vuotta. 2 ja puoli pitkää vuotta tähän meni, mutta nyt vihdoin ja viimein me aletaan olla tilanteessa, joka on hyvä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.. ♥
![]() |
| Pikkulikka ♥ |
Tammikuu meni muuten sitten omalla painollaan. Tammikuu oli hyvä kuukausi. Mua on hymyilyttänyt enempi kuin pitkään aikaan. Pääsykoeluvut eteni ihan kivasti, keskellä kuukautta oli oman seuran kotikisat, joissa talkoilin koko viikonlopun. Tammikuun lopulla N ja hänen miehensä reissasi ulkomailla, jolloin huolsin neljän koiran laumaa lähes viikon verran. Mielenkiintoisin viikko sitten pitkään pitkään aikaan. Ja aika raskas alkuun, kunnes onnistuin jo muutamassa päivässä saamaan aikaan yllättävän toimivan rutiinin. Ensimmäisenä yönä tiputtelin lainakoiria sängystä alas (mm. heräsin yöllä klo 5 siihen, kun 8 kk ikäinen herra B kirjaimellisesti seisoo mun naamalla..) ja opettelin pari ekaa päivää hallitsemaan neljän remmin yhdistelmää lenkillä. Viimeisinä päivinä alkoi onnistua jo päivän pitkä lenkki neljän koiran kera ihan äärimmäisen sujuvasti. Nämä neljä pelaa yhteen kyllä niin hienosti. ♥
![]() |
| B:n kans myös käytiin keskustelua asiasta "saako sänkyyn tulla vai ei" :þ Ei ihan ehditty päästä viikossa yksimielisyyteen asiasta.. |
![]() |
| Kokojärjestys, ja ihan vielä tahattomasti aseteltuna ♥ :D |
Ja sitten tuli helmikuu..
Muistatteko, kun hehkutin joskus joulukuun puolella asiaa "gradu". Olin esittänyt kiinnostukseni KYS:n aiheita kohtaan, ja me palaveerattiinkin tammikuussa KYS:n väen kanssa. Kolmesta mahdollisesta aiheesta yksi ei tule toteutumaan, sen tilalle tuli toinen aihe. Minut ja toinen aiheista kiinnostunut opiskelija jätettiin miettimään aiheita viikoksi, laitoimme tarkentavia lisäkysymyksiä aiheista ja viime viikolla teimme valintamme. Potilashaastatteluja kirurgian osastolle, lääkearviointeja haastatelluille.. Oma aihe on mielenkiintoinen, siitä nyt ei pääse mihinkään. Pysty(i)n vihdoin ja viimein sanomaan, että mulla on graduaihe. Niin pelottavaa. Niin huisia. Niin... uskomatonta. Hurjaa. Mä tulen oikeasti joku kaunis päivä valmistumaan. Ajattelin aina, että se olisi kiinni juurikin siitä, etten hitsi vieköön vain löytäisi aihetta, jonka kelpuuttaisin. Mähän olin jo hylännyt muutaman mulle tarjotun graduaiheen siksi, ettei ne kiinnostaneet tarpeeksi.
Mutta jos jotain hyvää niin myös jotain "pahaakin".. Tämän viikon perjantain KYS:n palaveri sinetöi aikalailla kaiken tältä keväältä. Olin ilmaissut toiveeni sen suhteen, että voisin keskittyä graduun vasta kevään jälkeen. En ollut suoraan kertonut, mistä mun kevät koostui ja miksi se oli kiireinen (ei sitä nyt yliopistolla tai saatikka KYS:n apteekkarin edessä huudella, että mietin alanvaihtoa..). Olin vain todennut sen olevan. Jälleen kun kysyttiin mun aikataulua, nojasin siihen, että syksyllä. Kysyttiin oliko mulla keväälle kursseja, vastasin rehellisesti että ei.. Työryhmä, jonka innoituksesta ja heidän tarpeesta tämäkin graduaihe on kehitetty, on vasta saatettu alkuun ja tämä aihe on KYS:n puolelta hyvin tarpeellinen. Ja sitä kautta heillä on myös kiire saada asioita etenemään. Oma ohjaajani yliopiston puolelta oli äärimmäisen kovasti sitä mieltä, että tutkimussuunnitelma tulisi saada tehdyksi keväällä (tämä kun on normaali tilanne sosiaalifarmasian puolella, että tutkimussuunnitelma saatetaan alkuun keväällä ja gradua jatketaan sitten syksyllä kesän jälkeen). Tähän perään kun KYS:n ohjaaja jatkaa siitä, että potilashaastattelut voitaisiin saada käyntiin jo toukokuun lopulla/kesän alussa, ja lääkitysarvioinnit sitten tehdyksi ennen hänen kesälomaansa, laskin päässäni yhteen 1+1 ja huokasin syvään.
Tutkimussuunnitelmalle ja sen tekemiseen varataan yleensä karkeasti aikaa kolmisen kuukautta. Tiedän, ettei mulla mitenkään menisi koko suunnitelman väkertämiseen niin kauan aikaa, vaan tiiviillä tekemisellä se saattaisi olla tehtävissä kuukaudessa. Mutta jo se, että mulla menisi pääsykoeluvuista kuukausi siihen, että keskittyisin tutkimussuunnitelmaan. Se kun pitää olla valmiina toukokuun puolella, jos niitä haastatteluja tahdotaan alkaa tekemään kesän alussa. Samalla mun pitäisi tehdä tiivistelmä tästä omasta aiheesta meidän tarvitsemia lupia varten (mm. eettisen toimikunnan lupa), jotta saadaan potilashaastattelut käyntiin ja minulle oikeudet KYS:n tieto-/potilasjärjestelmiin niiltä osilta, mitä tarvitsemme. Se tietää työtä.. Enempi kuin olin keväälle toivonut. Mietin myös sitä vaihtoehtoa, että entäjos lukisin arkipäivät pääsykokeeseen ja viikonloput keskittyisin tutkimussuunnitelmaan? Riittäisikö se? Vai tekisinkö "turhaa" työtä sen osalta, että lukisin kyllä joo pääsykokeeseen, mutta entä jos se ei riittäisikään sisäänpääsyyn ja olisi pitänyt tehdä hiiiiiukan enempi? Ja jos se "pari päivää viikossa gradulle" ei riittäisikään? Mulle tulisi kiire? Työstä ei tulisi niin hyvää kiiressä mitä haluaisin sen olevan?
Hyväksynkö vain sen faktan, että mun aika ei riitä kumpaankin asiaan ja mun on pakko tehdä valinta? Ja tällä hetkellä tuntuu, että se valinta aikalailla jo tehtiin mun osalta perjantain palaverissa..
Viimeiset kaksi päivää KYS:n palaverin jälkeen olen vain ollut. Mä en osaa muodostaa selkeää ajatusta siitä, mitä mä tästä kaikesta ajattelen. Tiedän mikä on viisasta, mikä on järkevää. Mikä on todennäköisesti se oikein päätös. Ja mä tiedän jopa tahtovani. Ja samalla myös en tahdo. Ihan kamalan ristiriitainen fiilis! Mä oon eläny mun elämästä viimeiset kaksi vuotta keskittyen pääsykokeeseen. Ja nyt? Mun pitäis vaan yhtäkkiä luopua siitä kaikesta? Mulla olisi.. vapaampaa arkea? Vapaita iltoja? Jotain sellaista, jotka ei vaan kuulu pääsykoelukuarkeen.. MUN arkeen. Siihen, mitä mun elämä ON. Tai on ollut. Mä en osaa kuvitella päiviä ilman laskuja. Ilman fysiikkaa. Kemiaa.. Enkä jollain tasolla edes tahtoisi. Mua jopa oikeasti ahdistaa se, että mun pitäisi päästää irti. Varsinkin kun mun pääkoppa huutaa niin pahasti vastaan. Enkä mä edes ymmärrä miksi mä reagoin tähän niin vahvasti.
Ja toinen on sen asian ymmärtäminen, ettei tämä muutos sinänsä sulje mitään pois mun elämästä. Se, että jos nyt jätän pääsykoeluvut pois suunnitelmista tämän kevään osalta, ei tarkoita sitä, että olisin luovuttanut niiden suhteen. Että olisin epäonnistunut (tältä musta tuntuu nyt). Että olisin sulkenut mahdollisuuksia pois pysyvästi. Mä joudun (olosuhteiden pakosta?) muuttamaan mun suunnitelmia, tekemään (järkevän?) ratkaisun saadakseni yhden asian elämässäni päätökseen. Mä tiedän, että olen aina tahtonut valmistua proviisoriksi. Olisi sulaa hulluutta jättää melkein valmis tutkinto suorittamatta. Olisihan se ollut ihan ideaali tilanne, jos olisin saanut huippuhyvän, itseä kiinnostavan graduaiheen ja jotenkin taianomaisesti vielä tehnytkin sen kirjoittamisosuuden siten, ettei se olisi missään vaiheessa hankaloittanut alanvaihtosuunnitelmiani. No mutta kun ei se oikea elämä ikinä mene ihan noin ruusuisesti..
Niin ja puhumattakaan siitä, että tämä aihe, kaikki mitä tämän aiheen ympärillä tapahtuu (KYS, sairaalafarmasia, kliininen farmasia, potilastyö, osastofarmasia, lääkitysarvioinnit) on juuri sitä, mitä minä aina tahdoin proviisorina. Joten olenhan mä innoissani. Siitäkin huolimatta, että mua ahdistaa tällä hetkellä ja on ihan hukassa oleva olo. Siitä kaikesta huolimatta mua hymyilyttää. Mua hymyilyttää se, että 2 vuotta mä etsin ja odotin sopivaa graduaihetta. Mä yritin kovasti saada sitä eri yhteistyökumppanin puolelta, kunnes sitten tämä KYS:n aihe vaan tipahti mun eteen (no niinkuin melkein ;) ). Musta tuntuu, että ensimmäiseen kertaan opiskelujen aikana mä liikun oikeaan suuntaan. Ja se tunne (kaiken tämän hämmennyksen keskellä) on äärimmäisen hyvä. ♥ Mä pääsen hiukan näkemään sitä puolta sairaalafarmasiasta, mikä mua on kiinnostanut. Saan tuntumaa ehkä hiukan siitä, voisiko tämä olla se mun juttu. Jos se ei tunnu omalta, mä saan edelleen vielä vahvemman tuntuman siitä, että olen tehnyt viimeiset 2 vuotta töitä sellaisen asian eteen, joka todennäköisesti tekee mut onnellisemmaksi kuin proviisorina oleminen. Ja sekin on hyvä oppi se. Eli ei tästä voi olla seurauksena mitään huonoa, vain ja ainoastaan hyvää.
Olisihan mulla vielä paljon sanottavaa siitä, miten viimeisen kuukauden luvut ovat sujuneet. On ollut äärimmäisen avaavia ja hyviä hetkiä, ja sitten pari ei niin hyvää. Mutta kun tuntuu nyt ettei sillä ole enää väliä. Mun piti siivota kaikki pääsykoemateriaalit pois näkyviltä tänään mutten saanut sitä tehdyksi. Huomenna.
Viimeiseksi ja ainoaksi kysymysmerkiksi jää se, mitä tapahtuu tälle blogille?
Mä en sano, etten mä tule enää hakemaan. Tuleva vuosi vaikuttaa kovin. Mitä tän graduaiheen kanssa käy, avaako se uusia, sillä hetkellä juuri oikealta tuntuvia ovia... Haluanko sitä enää silloin. Missä elämäntilanteessa mä olen.. Mietin myös sitä vaihtoehtoa, että suljenko koko blogin. Vai jatkanko muualla. Mulla ei olisi mitään sanottavaa pääsykoelukemisista ainakaan seuraavaan vuoteen, tai ehkä ikinä..
Jos mä oon pihalla mun ajatusten kanssa pääsykoeprojektin lykkäyksen suhteen niin ihan yhtä pihalla mä oon sen suhteen, että mitä tälle blogille käy. Mutta ehkäpä sekin selviää.. Kuten kaikki muukin tuntuu selviävän.
















Iska on todella nätti, ihanaa, että tuli hyvä tuomio!
VastaaPoistaItsekkn luen pääsykokeisiin ja sinuna en heittäisi haaveita ja jo tehtyä työtä hukkaan vaan sivuraiteiden kautta hakisin tulevaisuudessa uudestaan. Pieni irtiotto pääsykoelukemisesta ja -stressistä voi tehdä hyvää. Toivottavasti jatkat blogia mitä päätätkin tehdä :)