Ilo se on pienikin ilo

Teksti kirjoitettu pääosin maanantai-iltana, uniaika vaan tuli vastaan, joten julkaiseminen jäi tiistaiaamulle. :) Ja miksi, oi miksi, otsikkojen keksiminen joskus ottaa vaan niin koville?! Että huoh. Aivotjumissa.com

Koska eilinen ilta meni märytessä sohvalla (miksi, oi MIKSI, kirjoissa aina kuolee ne kaikista ihanammat henkilöt?! Oisin ollut valmis uhraamaan kenet tahansa päähenkilöistä mutta eiiiii... pitikin mennä tappamaan se kaikista ihanin sivuhahmo (ja sehän se teki tästä kirjasarjasta vielä paremman. Oih ja voih ♥ )), tänään on sitten hyvä päivä päivitellä kuulumisia. :) Koiratkin kun näyttävät hyvinkin pitkälti tältä:

Kuvat itse asiassa sunnuntai-illalta, mutta samaltapa nuo näytti, kun kävin kipaisemassa teetä keittiöstä. Tällä hetkellä ulkona tuulee, on pimeää ja KYLMÄ. Kesä meni, syksy tuli. Taas. (ja psst, kattokaa nyt tuota onnellista hymyä valonpalvojan nassulla - there's no better place than being in the sun ♥ )

Huijari..Se nuku kummiskaan. Esittää vaan väsynyttä!

Koko viime viikonlopun (tai siis toissa, nyt kun ollaan taas jo maanantaissa - mihin nää päivät vaan häviää?!) Oulun reissu oli sellaista tunteiden vuoristorataa että uhhuh. Tuli oltua iloinen, surullinen, tavattoman ahdistunut ja silti niin huojentunut. Helpotus. Ikävä. Suurimmat tunteet sunnuntai-iltana kun kotio pääsin. Oli niin tyhjä, ja samalla kuitenkin niin tunnerikas, etten saanut mitään kuulumisia avattua blogitekstiksi asti.

Reissu oli suunniteltu kahdesta syystä. Kiersin loppukesästä Kuopion silmälasikehysvalikoimat läpi, ja tarkoituksena oli tehdä sama Oulun päässä (ja lopulta ostaa ne lasit). Toisena syynä oli päästä auton rattiin. Viime kosketuksesta autoon (niin, siis jos nyt ei lasketa kyydissä olemista ;) ) oli vuosi. Liika pitkä aika. Ja koska uskon, että everything happens for a reason (even the shittiest things ;) ), reissulle tuli vielä se kolmas syvempikin tarkoitus. Tutuksi tuli sairaalaympäristö sairaalabakteereineen (hiukkasen jopa mietin, että tahdonko astua koko huoneeseen mutta olisin katunut koko ikäni jos en olisi), hauraus viimeisinä elinhetkinä. Ja se suuren suuri toivo, että ihminen, joka on koko mun eliniän hokenut tahtovansa päästä pois mahdollisimman pian eikä jäädä sairaalan sänkyyn, saisi kaipaamansa rauhan. 

Torstai-iltapäivää bussissa - valloitin koko perärivin itselleni. Ei valittamista ^.^

Oli hirmusen hauska huomata bussissa, että ei jumaliste, piilolinssit jäi kotio! Siis se yksi ainoa asia, tärkein, jäi sitten keittiön pöydälle. Kylläpä nauratti, ihan kauhiasti (juuei :D Ei sillä hetkellä mutta 10 minuuttia myöhemmin kovastikin). Eikä mulla tietenkään ollut mukana korttia, jossa lukisi piilareiden vahvuudet. Sekin kun oli kotona. Jälleen lähetin ison kiitoksen N:lle, joka murtautui hänelle jättämälläni vara-avaimella sisään ja sain valokuvana piilareiden vahvuudet. Siis huoh. Mitäpä tästä opimme. Tee lista. AINA. Lista niistä asioista, jotka pitää olla mukana. Yleensä teen, nyt en. Kannattiko?! No ei!

Sitä sanotaan, että koiraihmiset ovat uhrautuvaisia ja tekevät lemmikkiensä eteen (lähes) mitä tahansa. No tulipa kyllä taas todettua, että on siinä jotain itua I:n järjestäessä mitä mielenkiintoisimman bussimatkan. Noin 20 minuuttia ennen bussin perillä oloa ajattelin syödä eväsleivät. Eipä tarvitsisi syödä iltapalaa enää perillä ja kun ne nyt kerta mukana oli. Olin saanut eväsleipäpussin kaivettua repusta, pussin auki, leivän sopivasti pussin suun väliin ja ensimmäisen haukun otettua, kun I alkaa tehdä oksennus-kakomis-ääntä. Great. Ei sitten voinut sitä 15 minuuttia pidättää?! No ei tietenkään. Eihän se nyt kävisi päinsä.. Käyn pikaisesti mielessä läpi talouspaperin mahdollisuutta ja tajuan niiden olevan repussa jossain sellaisessa taskussa, josta mulla ei ollut pienintäkään ideaa. Mukana, mutta hyvin pakattuna. Joten tada! 10 sekuntia myöhemmin mulla oli eväsleipää I:n oksennuksen kera. Siis ei morjens. :D 10 vuotta koiria omistanut ja enpä muista milloin olisin oksettanut koiraa muovipussiin. Saatikka eväsleipien päälle! Nauroin bussin takaosassa ihan hysteerisenä koko loppumatkan. Oli siinäkin matkustamisenhohtoa kerrakseen. Kannattaa hankkia koiria, niiden kanssa ei oikeasti tule tylsää. Ei ikinä :D

Hyi kuinka paljon piilareiden ostaminen kaupasta maksoi! Netistä tilaamalla olisi saanut paljon halvemmalla. Kylläpä otti aivoon.

Silmälasien etsiminen kävi yllättävän kivuttomasti. Viime kerralla, 3 vuotta sitten, etsiminen oli paljon paljon vaikeampaa. Makutuomarini (eli rakas äitini) ei kyllä pettänyt silloinkaan, ja löysi mulla maailman parhaimmat, värilliset lasit. Ja vaikka kuinka tykkäänkin niistä, kolmessa vuodessa kaipaa pienen pientä muutosta. Yksityisistä pienistä liikkeistä löytyi todella ihania muovikehyksiä. Erityisesti Alain Miklin kehys oli jotain uskomattoman ihanaa. Ja hintakin oli uskomaton. Itse kehys maksoi yli 700 euroa. Jooei. Tämä opiskelija kiitti kauniisti ja kipitti toiseen liikkeeseen. Oli kehys kuin ihana tahansa, en kykene ihan tuommoisiin rahallisiin uhrauksiin lasien takia tässä elämäntilanteessa. Ajatuksena kun vielä oli, että joku kaunis päivä vaihtaisin linssit myös nykyisiin laseihini. 

Katsotaan nyt sitten, kuinka pitää paikkaansa toteamus "halvalla ei saa hyvää". ;) Tämä tyttö kun tosiaan meni ja tilasi ensimmäiset lasinsa Specsaversilta. Paljon on tullut kuultua tästäkin puljusta. Enemmän netistä löytyy pahaa kuin hyvää. Mutta useimminhan ne ikävät kommentit tulee esille, harva tulee antamaan kiitosta onnistuneesta toiminnasta. Ja kerta kaveripiiristä löytyi yksi tyytyväinen Specsin asiakas, uskaltauduin kokeilemaan. Ja kerta hinta oli reippaasti puolet siittä, mitä olisin joutunut yksityisessä liikkeessä maksamaan, olen tässä vaiheessa tyytyväinen. Varsinkin kun lasit istuvat jo nenälläni (alle viikon toimitus - täh häh?! Me likes!), näillä tuntuu näkevän paremmin kuin hyvin eikä ulkonäöllisesti näissä ole mitään esteettisiä kauneusvirheitä. Erilaiset nämä todellakin ovat. Muoviset istuu nenällä ihan eri kohdassa, tuntuvat erilaisilta ja näyttävätkin ihan vierailta. Hyvällä tavalla vieraalta, mutta anyway.

Possut kerjuulla 

Neitoset viettivät vain yhden illan äitini luona mun siellä ollessani. Äitini kärtti tapansa mukaan lupaa antaa nälkämaan lapsille edes jotain. Annoin luvan leipäpalan jakamiseen tyttöjen kesken mutta selkäni heti käännettyäni oli karvarukkasten suuhun hävinnyt kananmuna, lisää leipää ja jonkin sortin palaset naudanpaistia. Tiedustellessani yhtäkkistä ruokintaintoa sain saman vastauksen kuin aina: "ne näytti niin nälkäisiltä!" :D Milloinkas ei koira näyttäisi? R söisi vaikka pieniä kiviä, jos ne vaan maistuisi jollekin. Ja I nyt joutuu syömään kaiken mahdollisen sosiaalisen paineen takia (+ onhan tuokin ahne kuin mikä). Eihän se nyt vaan kävisi päinsä, että hänelle annettu ruoka saattaisi mennä siskon suuhun! No ei niin, joten sitä sitten imuroidaan kitusiin kaikki mahdollinen syötäväksi kelpaava mihin kuono ekana koskee. 

Yksi odotettu asia oli myös se, että pääsin itse ostamaan teetä. Kofeiinikomppania oli muuttanut Torin rannan vanhaan aittaan ja saanut vihdoin sille täydellisesti sopivat tilat. Kamera olisi pitänyt olla ehdottomasti mukana sillä paikasta oli todella tullut ihanan tunnelmallinen. Porukkaa riitti jonoksi asti, mistä olen hurrrjan onnellinen. Eiköhän kauppa pysy pystyssä tulevaisuudessakin ja pääsen hamstraamaan sieltä täydennystä edellisten loputtua. Kotiutin 7 pussia mitä ihanampia makuja. Suklaatee (suklaapalasia!) on taivaallista sekoitettuna mihinkä tahansa muuhun. Varsinkin mansikka-raparperi maistui aikas kivalta sen kanssa. Vielä sinne jäi paljon maistettavaa mutta epäilin selviäväni tällä erää näillä hankinnoilla. Seuraavaan kertaan sitten!

Tämä possu osui eteen Kuopion päässä matkalla asemalta keskustaan. I näki possun jo kaukaa ja oli sitä mieltä, että tämä hurrrrja hirviö kyllä syö meidät. I huusi sille kuin syötävä eikä millään meinannut tulla kosketusetäisyydelle. Ihan sama vaikka R kävi kurkkaamassa possun ja toteavan sen vaarattomaksi niin I ei meinannu vaan tajuta, että se ei ehkä hyökkää millään mahdollisella sekunnilla mein kimppuun. Ja hauskaksi tilanteen teki se, että näitä possuja oli 4. Niistä kolme oli ihan fine mutta tämä yksi ei (tappajapossu ihan selvästi.. ;) ). Ei voi aina ymmärtää pienen teinikoiran aivoituksia. Mutta mulla oli hauskaa, ja samoin näytti olevan muillakin, jotka katseli ohimennessään huutavaa koiralasta ja huvittunutta, ääneen nauravaa omistajaa. :D Ja jälleen totean - koirien kanssa ei tule ikin tylsää. Varsinkaan tämmöisten teinikoirien, jotka eivät varmaan itsekään pysy kärryillä omissa aivoituksissaan. Voi hölmö I. ♥

Ja jos vielä jotain "kivaa" tapahtui viikonloppuna niin se, että puhelimen muistikortti sanoi itsensä irti. Se toimi vielä osittaisesti sunnuntai-iltana mutta maanantaina se kuoli. Totaalisesti. Saamari. Sinne meni uusimmat kuvat, joita mm. Oulussa olin ottanut ja samoin sunnuntai-iltana, kun vietimme pizzailtaa N:n luona naapurissa. Huooooh! Ja jos nuo kuvat nyt ei niinkään harmittanut, niin lähinnä se, että samalla hävisi whatsapp-keskustelut. Puff. Hävis. Katos. Menipois. Mä kun elättelin toiveita, että olisin saanut ne pari tärkeää keskustelua talteen. Muistot jostain entisestä elämästä. Mutta ei. Sinne meni. Harmitus oli kyllä aikas suuri, kun torstaina laiteltiin puhelinta "teknisen tuen" kanssa uuteen uskoon ja tajusin, ettei sieltä saatu mitään pelastettua. Itkukaan ei ollut kaukana. Plaah.

Viikko sitten alkoi myös ensimmäinen yliopiston kurssi. Tuntuu, että tänä syksynä kaikki on mennyt vaikeimman kautta, tai ainakin hiukan pienien vastoinkäymisten kautta (ja silti sujuneet, eli mitään ei ole jäänyt toteutumatta, hurrraa :) ). Ja ei tämäkään ollut poikkeus. Ilmoittauduin IFA:n, Ihmisen fysiologia ja anatomiaan, normaalin yliopistoilmoittautumisen kautta eli omalla proviisorin oikeudellani. Toinen vaihtoehto olisi ollut mennä avoimen kautta, mutta a) se maksoi ja b).. no, se maksoi. Joten otin riskin. Tietoisen. Kuten kurssin alkamispäivää edeltävänä päivänä kaverilleni tuskastelin: mikäs tarve niiden olisi mua sinne kurssille hyväksyttää. 6. vuoden proviisoriopiskelija tahtoo käydä kurssin, joka on suunnattu ensimmäisen vuoden opiskelijoille. Luotin vain sokeasti siihen, että alan opiskelijana pääsen sisään, oli vuosikurssi mikä tahansa. Pientä jännitysmomenttia tähän vielä lisäsi se, että H potkaistiin kurssilta ulos muutamaa päivää aikaisemmin riittämättömien opintopisteiden/opintojen hitaan etenemisen takia (ei voi ymmärtää fysiikkaa.. meillä jotkut kävi koko farmaseutin koulutuksen kahteen vuoteen kolmen sijasta, eikä kukaan heittänyt kursseilta pois jos niille vain mahtui innokas opiskelija). 2 päivää meni jännittäessä ja edeltävänä päivänä kello kuuden jälkeen oli ilmoittautuminen vahvistettu. Ei sitten mennyt yhtään viime tippaan heilläkään tämä touhu. Mutta voi luoja sitä helpotuksen määrää (ja samalla myös harmituksen - seura edes jollekin kurssille olisi ollut tervetullutta). Mutta elämä on. Itseä vartenhan tätä ollaan tekemässä. Eli tervetuloa 11 op.

Kurssi on alkanut aikasmoisella suhaamisella hermostosta. 4 tunnissa ollaan käyty aivojen rakenne ja hermosto noin muutes. Ihana olla luennolla, jossa joka asiaa ei lueta suoraan luentomateriaalista vaan asiaa tulee myös luentodiojen vierestä. Tähän mennessä on luennoilla pysynyt paremmin kuin hyvin hereillä joutuessa kirjoittamaan lisämuistiinpanoja, jos mielii saada ylimääräisetkin asiat muistiin. Tykkään. Varsinkin kun matsku on kuitenkin koostettu siten, että vaikka luennolle ei pääsisikään niin ne on ymmärrettävät. Ja itsellehän noita poissaoloja tulee väkisinkin, kun lokakuussa toiset, oman alan (pakolliset) luennot menevät päällekkäin.

Ja mitä tulee omiin pääsykoelukemisiin, ne etenevät. Omalla tahdillaan. Päätin, etten tässä vaiheessa tekään uutta lukusuunnitelmaa. Ainakaan kovin tarkkaa. Tuntuu, etten ikinä saa pidettyä siitä kiinni, koska en vain kykene arvioimaan paljonko mulla menee aikaa mihinkin. Jotkut asiat vaan viekin enemmän tunteja mitä olen suunnitellut, ja sitten koko suunnitelmaa vaan luistaa joka suuntaan. Eli mitä hyötyä siitä sitten on? Ei yhtään mitään. Enemmän vain haittaa. Stressiä. Joten tällä hetkellä mennään fiilispohjalla. Lokakuun puolella pitänee tehdä jonkin sortin tilannekatsausta ja miettiä mikä aina laahaa jäljessä (ehm.. fysiikka.. :D ), jos niin meinaa käydä.

Lukutuntimäärät (nyt viimeisen kahden viikon aikana, ja toinen viikko meni osittain Oulussa) ovat huitoneet päälle 20 tunnissa. Viime viikon loppuna lopetin perjantaina aikaisin, sillä lähdin yliopistolta neljän pintaan jo kotiin. Olen vaihtelevasti aloittanut ennen yhdeksää ja viimeistään kympiltä yliopiston hiljaisessa tilassa. Parina päivänä olen aamupäivän käyttänyt joko opintojen suunnitteluun kotona tai kuten eilen, kaupungilla asioita hoitaen, jonka jälkeen olen mennyt yliopistolle syömään ja siitä sitten aloittamaan lukemisia. Joka päivä olen yliopistolla ollut, vaihtelevasti sitten 4-9 tuntia. Kotiutumisaika on yleensä jälkeen viiden, lähempänä kuutta. Kirjasto kun menee kuudelta kiinni, niin joku sentäs panee stopin tällekin tekemiselle. Tänään oli sellainen fiilis, että olisin voinut vielä jatkaa pidempäänkin.

Keskeneräisiä biologian muistiinpanoja eiliseltä. Jos jotain positiivista, niin käsiala ei jaksa kiinnostaa enää minkään vertaa kuin kaunista se on (ja sen huomaa :D ) ja sentäs yritystä tässä on jo jonkin verran. Kyllä tämä tästä, vaatii vähän vielä hiomista. ;) 

Jos jokin meinaa laahata tosiaan tällä hetkellä jäljessä, niin se edelleen (huoh) on fysiikka. Tuntuu, että mieluummin tarttuu biologian kirjaan tai tekee kemman tehtäviä kuin fysiikkaa. Mikä ihme siinä on, kun ei vaan saa aikaiseksi. Tällä viikolla sitten (hmm.. enkös mä sanonut näin jo pari viikkoa sitten.. ;) ). Nyt jo hiukka ärsyttää, että karttaa koko kirjaa. Raahasin fysiikan kirjat yliopistollekin. Siellä ne odottaa kaapissa. Ehk huomenna?! Kyllä. Huomenna. Edes yhden tehtävän. Tai vähän enemmän. Pääsee alkuun. Pakkohan se on. Ei tästä taas tule muutes yhtää mitään... :)

*****

Tänä aamuna (eli tiistaina) herätessä maailma näytti hiukkasen valkoisemmalta kuin eilen illalla nukkumaan mennessä. Ulkona vihmoo edelleen isoja räntähiutaleita. I oli seota sukkiinsa valkoisen maan takia. Pitäis itsekin ottaa oppia siitä ilosta, jota koirat saa kiskottua mitä pienimmistäkin asioista.

Aamupala syötynä ja nyt olisi tarkoitus lähtä laittamaan itsensä kuntoon ja suuntamaan yliopistolle pakertamaan päivän tunnit kasaan. Huomenna ja ylihuomenna on luvassa jännitysmomentteja kerrakseen, kun joku istuu pitkästä aikaa autokoulun auton rattiin ja suorittaa viimeiset tarvittavat ajotuntinsa pidempiaikaisen kortin saamiseksi. Vielä ei jännitä, mutta huomenna aamusta kyllä. Hui apua! :)